"Niin minä annan hänen mennä!" jatkoi ajuri, "minä siunaan häntä niiden monien onnellisten hetkien vuoksi, jotka hän on minulle suonut; hänen tuottamansa tuska on anteeksi annettu. Menköön hän ja olkoon hänellä rauha mielessä niinkuin toivottelen! Hän ei ole koskaan vihaava minua. Hän on oppiva tuntemaan minut paremmin, kun en enää rasita hänen elämäänsä, kun minun sitomani siteet ovat helpommat hänen kärsiä. Tänään on täsmälleen vuosi siitä päivästä, jona toin hänet kodistansa, katsomatta tarpeeksi hänen iloansa. Tänään hän on sinne palaava, minä en tahdo häntä enää huolestuttaa. Hänen isänsä ja äitinsä tulevat tänne tänä päivänä — me aioimme viettää tämän päivän yhdessä — ottakoot he hänet mukaansa kotiin. Minä voin luottaa häneen, oleskelkoonpa hän siellä, täällä tai missä tahansa. Hän lähtee minulta puhtaana, ja puhtaana hän on pysyvä, siitä olen varma. Jos minä kuolen — kenties jo hänen nuorena ollessaan, sillä olen kadottanut kaikki elinvoimani muutamassa tunnissa — niin hän on näkevä, että minä olen häntä muistanut ja rakastanut viimeiseen hetkeen asti! Se on niiden näkyjen loppu, joita te näytitte minulle. Ja kaikki on nyt ollutta ja mennyttä!"
"Voi, ei, Juho, ei koskaan. Älä puhu lopusta vielä! Ei vielä. Minä olen kuullut jalot sanasi. En voinut pujahtaa huomaamatta ulos enkä tekeytyä tietämättömäksi siitä, joka täyttää minut syvällä kiitollisuudella. Älä puhu vielä lopusta, ennenkuin kello on jälleen lyönyt!"
Pirkko oli tullut sisään heti Tackletonin jäljestä ja seisonut liikkumatta. Hän ei katsonutkaan Tackletoniin, piti vai silmänsä luotuina mieheensä. Mutta hän seisoi kaukana Juhosta, jättäen välille niin paljon tilaa kuin mahdollista, ja vaikka hän puhui innostuneella vakavuudella, ei hän kuitenkaan lähestynyt häntä. Kuinka erilainen oli hänen nykyinen käytöksensä entiseen verrattuna!
"Ei tehdä koskaan sitä kelloa, jonka lyönnit palauttaisivat menneet hetket minulle takaisin", vastasi ajuri surullisesti hymyillen. "Mutta olkoon niinkuin tahdot, armaani. Se lyöpi pian. Mitä puhumme, se ei auta paljon. Vaikeammassakin asiassa kokisin tehdä mieliksesi."
"No niin!" murisi Tackleton. "Minun pitää lähteä, sillä kellon lyödessä pitää minun olla kirkkotiellä. Hyvää huomenta, Juho Peerybingle. Jään kaipaamaan hupaista seuraanne. Surkuttelen poissaoloanne ja sen syytä!"
"Olenko puhunut selvästi?" virkkoi ajuri saattaen hänet ovelle.
"Aivan selvästi!"
"Ja te muistatte mitä olen sanonut?"
"Kyllä, jos vaaditte minulta sen todistuksen", lausui Tackleton noustuaan kuitenkin varovaisesti ensin rattaillensa, "niin olen sanova, että kaikki oli niin odottamatonta, etten kotvalleen luule voivani unohtaa sitä."
"Sen parempi meille molemmille", vastasi ajuri. "Hyvästi. Toivotan teille onnea!"