Hän näki ajurin taas lähestyvän, mutta hän esti hänet vielä, vaikka melkein liian myöhään.
"Ei, älä vielä pidä minusta, odota vieläkin hetki tai pari, armas Juhoseni! Tärkeimmän olen jättänyt viimeiseksi. Minun rakas, hyvä, jalo Juhoni, kun toissa iltana puhelimme sirkasta, olin juuri sanomaisillani, että ensi alussa en sinua rakastanutkaan niin hellästi kuin nyt; kun ensin tulin tähän kotiin, niin pelkäsin vähän, etten oppisikaan rakastamaan sinua niinkuin olisin suonut voivani ja niinkuin Jumalalta rukoilin — olin niin ylen nuori, Juho. Mutta, armas Juhoseni, päivä päivältä, hetki hetkeltä opin rakastamaan sinua enemmän. Ja jos voisin rakastaa sinua syvemmin kuin jo rakastan, niin olisivat sinun jalot sanasi tänä aamuna vaikuttaneet sen minussa. Mutta en voi. Kaikki rakkauteni (paljon kyllä, Juho) olen antanut sinulle, koska sen hyvin ansaitsit jo kauan, kauan sitten, eikä minulla ole enempää antaa. Nyt, rakas mieheni, ota minut jälleen sydämeesi! Siinä on minun kotini, Juho; älä koskaan ajattelekaan lähettää minua muualle!"
Tuskin syntyi teissä koskaan semmoinen riemastus nähdessänne ihanan naisen miehen sylissä, kuin olisi syntynyt, jos olisitte nähneet Pirkon rientävän ajurin syliin. Se oli täydellisin, sydämellisin, henkevin vilpittömyyden pienoiskuva, minkä eläissänne saatte nähdä.
Ajuri oli ihastuksissaan, voitte olla varma siitä, ja niin oli Pirkkokin; ihastuksissaan olivat kaikki, ja neiti Slowboykin, joka huusi ja itki ilosta ja tahtoi pienelle suosikillensa osaa yleisistä onnentoivotuksista, tarjoili poikaa jokaiselle vuorostansa, ikäänkuin se olisi ollut jotakin juotavaa.
Mutta silloin kuului taas kärryjen ratinaa ulkoa ja joku huusi, että Gruff ja Tackleton palaa takaisin. Samassa ilmaantuikin mainittu arvoisa herra näyttäen hiestyneeltä ja suuttuneelta.
"No mitä pirun koukkuja tämä on, Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton. "Tässä on joku erehdys. Rouva Tackletonin oli määrä tavata minua kirkossa, ja vannon ajaneeni hänen sivuitsensa tiellä ja näin että hän ajoi tänne. Kas, tuossa hän onkin! Pyydän anteeksi, hyvä herra; minulla ei ole kunnia tuntea teitä, mutta jos on mahdollista, tehkää niin hyvin ja antakaa tämä nuori neiti minun hoitooni, sillä hänellä on erittäin tähdellinen tehtävä tänä aamuna."
"Mutta minä en voi antaa häntä", vastasi Edvard. "Ei siitä puhettakaan."
"Mitä tarkoitatte, heittiö?" lausui Tackleton.
"Tarkoitan että hyvin käsitän teidän vihanne", vastasi toinen hymyillen. "Olen tänään yhtä kuuro koville sanoille kuin eilen kaikelle puheelle."
Kuinka Tackleton häneen tuijottikaan ja joutui hämmästyksiinsä!