— Hän on työssä. Ei hänellä tänä aamuna liene aikaa sepittää tai laulaa lystillisiä lauluja, sen voin vakuuttaa!
Matkustaja kulki nyt maaseudulle päin, pysyen aina lähellä yhden suuren radan laitaa, josta hän saattoi helposti nähdä muitakin ratoja. — Melkein tekisi mieleni, — sanoi hän katsellen ympärilleen, — tässä paikassa tehdä päätökseni ja sanoa: minä valitsen tämän radan, tai tuon, tai tuon ja kuljen sitä eteenpäin. Tässä paikassa ne selviävät sekaannuksestaan ja lähtevät kukin haarallensa.
Nousten avaraa, tasaisesti kohoavaa mäkeä, hän tuli muutamien talojen eteen. Kun hän siellä taas katsoi ympärillensä, ikäänkuin mies, joka ei ikänä vielä ole ympärilleen katsellut, niin hän näki kuusi tai kahdeksan lasta iloisesti hyppien ja huutaen tulevan ulos eräästä talosta, ja hajoavan kukin tahollensa. Mutta sitä ennen ne kaikki kääntyivät vielä puutarhan porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosen ihmiskasvoille, jotka näkyivät ylimmäisestä ikkunasta. Hyvin alhaalla tämä ylimmäinen ikkuna sentään oli; sillä talossa oli paitsi alakerrosta, vain yksi huone yläkerroksessa.
Tuossa lasten menettelyssä ei ollut juuri mitään eriskummallisempaa; mutta se oli merkillistä, että he heittivät muiskuja kasvoille, jotka olivat painautuneet vaakasuorassa asennossa avonaisen ikkunan lautaa vasten ja ettei siinä suorastaan näyttänyt olevan mitään muuta kuin vain kasvot. Matkustaja katsoi vielä kerran ylös ikkunaan. Hän näki taas ainoastaan iloiset, vaikka kivulloisen näköiset kasvot posken varassa ikkunalaudalla. Ne olivat hienot, hymyilevät tytön tai vaimon kasvot. Näitä kasvoja ympäröitsivät pitkät, kauniit, tummat hiukset, joiden ympäri oli sidottu leuan alatse käyvä sininen nauha.
Matkustaja astui edelleen, kääntyi takaisin, astui jälleen ikkunan sivuitse ja vilkaisi jälleen ujosti ylös. Kaikki entisellään. Hän poikkesi mutkikkaalle polulle, joka kohosi mäen kukkulalle, — toinen tie kulki mäen juurelle: — hän katsoi taloja sieltä ylhäältä ja kiersi pitkän polvekkeen, niin että hän taas tuli maantielle ja tätä myöten talojen sivuitse. Kasvot lepäsivät yhä vieläkin ikkunalaudalla, mutta ne eivät enää olleet aivan häntä kohti käännetyt. Näkyipä siinä nyt kaksi hienoa kättäkin. Ne näyttivät soittelevan jotakin soittokalua, mutta ei kuitenkaan ainoatakaan säveltä kuulunut hänen korviinsa.
— Mugbyn risteys taitaa olla eriskummallisin paikka koko Englannissa! — virkkoi Barbox Veljekset, jatkaen tietänsä mäkeä alaspäin. — Ensiksi kohtaan täällä rautatiekantajan, joka sepittelee lystillisiä, vuoteen ääressä laulettavia runoja. Ja toiseksi tapaan täällä kasvot ja niihin kuuluvat kädet, jotka soittavat soimatonta soittokalua!
Oli ihana, selkeä päivä marraskuun alussa. Ilma oli kirkas ja virkistävä, ja luonto loisti kauniissa väririkkaudessansa. Melkein kaikki esineet Barbox Veljesten kartanon pihalla Lombardikadun varrella Lontoossa olivat väriltään olleet tummat ja synkät. Toisinaan, kun ilma muualla oli oikein ihana, niin mainitun paikan asukkaat saivat ilokseen nähdä taivaan pippurin ja suolan värisenä. Mutta tavallisesti se oli yhtä harmahtava kuin liuskakivi tai nuuska.
Matkustajaa oli tämä kävely niin huvittanut, että hän seuraavana päivänä tuli uudestaan. Hän joutui talon edustalle vähä aikaisemmin kuin edellisenä päivänä, ja kuuli lasten yläkerrassa laulavan sekä lyövän tahtia käsillään.
— Eipä sieltä nytkään kuulu soittimen ääntä, — sanoi matkustaja kuunnellessaan talonnurkkauksesta, — vaikka sivumennessäni näin sormien taaskin liikkuvan. Mitä lapset laulavat? Herra Jumala, eiväthän he vain laula kertomataulua?
Niin he todellakin tekivät, ja tekivätpä sen suurella ilolla. Noilla ihmeellisillä kasvoilla oli myös ääni, joka johti ja välistä oikaisi lasten laulua. Sen iloinen sävel oli viehättävä. Laulu viimein lakkasi; sen jälkeen kuului lasten äänten mutinaa, ja sitten seurasi taas lyhyt laulu. Matkustaja sai pian selville, että sen aiheena oli par'aikaa kuluva kuukausi ynnä työt sekä toimet, joita sinä kuukautena oli tehtävä pelloilla tai kotona. Sitten kuului pienten jalkain kopinaa ja lapset tulivat jälleen ulos iloisesti huutaen ja hyppien niinkuin edellisenäkin päivänä. Ja samaten kuin eilenkin kääntyivät jälleen kaikki puutarhan porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosensa — epäilemättä noille ikkunalaudalla lepääville kasvoille, vaikka Barbox Veljekset epämukavasta, syrjäisestä paikastaan talonnurkalta ei nyt voinut nähdä niitä.