Kun lapset alkoivat hajota, niin hän astui yhtä näistä pienistä kuljeksijoista vastaan — päivettynyttä pellavatukkaista poikanulikkaa, ja sanoi:
— Tule tänne, poikaseni! Sanopas kenen tuo talo on?
Lapsi nosti päivettyneen käsivartensa silmillensä, ja puoleksi kainostellen, puoleksi valmistautuen puolustukseen, vastasi kyynäsvartensa takaa: — Phoeben!
— Ja kuka sitten, — virkkoi taas Barbox Veljekset, puolestaan yhtä ujona kuin tuo lapsikin — kuka on Phoebe?
Siihen lapsi vastasi: — Phoebe? Hän on Phoebe!
Pikkuinen, mutta tarkkahuomioinen mies oli tyystin katsellut puhuttelijaansa ja ikäänkuin ottanut mitan hänen kunnollisuudestaan. Hän laski nyt puolustukseen kohonneen kätensä alemmaksi ja vastasi ylpeästi, aivan kuin hänelle olisi selvinnyt, että toinen oli tottumaton kohteliaasen puhutteluun.
— Phoebe, — sanoi hän, — ei voi olla muu tuin Phoebe. Eikö niin?
— Ei suinkaan.
— No, arveli tuosta lapsi, — mitäs sitten lörpöttelet?
Barbox Veljekset katsoi viisaammaksi muuttaa puheenainetta. — Mitä te tuolla teette? Tuolla ylhäällä huoneessa, missä ikkuna on auki. Mitä te tuolla teette?