Vieras torjui kädellään tuon ajatuksen, ja Lamppu vastasi tähän luottamuksen osoitukseen uudella kierrolla.
— Teillä on vaivalloinen virka, arvaan minä, — sanoi Barbox Veljekset, kun Lamppu kiertonsa jälkeen paistoi entistään rasvaisemmalta.
Lamppu aloitti: — Eipä juuri liioin — —, mutta hänen tyttärensä kiirehti kesken puheen:
— On kyllä, herra, hänen virkansa on oikein vaivalloinen. Hän tekee työtä neljätoista, viisitoista, jopa kahdeksantoista tuntia päivässä. Välistä menee vuorokausi aivan umpeensa.
— Mutta teillä, Phoebe, — jatkoi Barbox Veljekset, — teilläkin on vaivaa koulusta ja nypläyksestä — —
— Huviksenihan minä pidän koulua, — keskeytti tyttö, aukaisten silmänsä suureksi, ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen tätä ymmärtänyt. — Minä aloitin tuon toimen jo lapsena, sentähden että sillä tavalla sain muut lapset seuraani, näettekös. Se ei ollut mitään työtä! Minä teen sitä yhä vieläkin siitä syystä, että sen johdosta saan nähdä lapsia ympärilläni. Se ei ole työtä! Se on minulle huvia, eikä työtä. Mitä nypläykseeni tulee — hänen ahkerat sormensa olivat pysähtyneet, ikäänkuin hän edelliseen todisteluunsa olisi tarvinnut kaiken iloisen intonsa; mutta nyt sormet uudestaan kävivät työhön käsiksi, kun hän rupesi siitä puhumaan. — Mitä nypläykseeni tulee, niin se käypi aivan itsestään ajatusten mukana ajatellessani, ja säveleitten mukana kun hyräilen. Ei sekään ole työtä! Luulittehan te sitä itsekin soittamiseksi, muistattekos, herra? Ja niin se on minustakin!
— Kaikki on hänestä musiikkia! — huudahti Lamppu ihastuksissaan. —
Kaikki on hänestä musiikkia!
— Isä ainakin on musiikkia! — sanoi Phoebe, osoittaen riemullisesti häntä sormellaan. — Isässä on enemmän musiikkia kuin kokonaisessa soittokunnassa!
— No, no, kultaseni! Sinä puhut niinkuin kelpo tytär, aivan niin, mutta sinä kehut liiaksi isääsi, — vastasi Lamppu loistavin silmin.
— Enpä kehukaan liiaksi, herra, en suinkaan. Ei, en millään tavalla. Jos saisitte kuulla isäni laulavan, niin huomaisitte etten liiaksi kehu. Mutta te ette voi milloinkaan saada kuulla hänen laulavan, sillä hän ei laula kellekään muulle paitsi minulle. Kotiin tullessaan hän aina laulaa minulle, vaikka hän olisi kuinka väsynyt. Hän lauleli jo minulle kauan aikaa sitten, kun makasin täällä niinkuin pieni rikkimennyt vauva raukka. Osasipa hän itsekin sepittää pieniä lauluja, joihin hän sovitti kaikellaisia pieniä leikkipuheita mitä meillä oli ollut keskenämme. Tekeepä hän niin nytkin vielä hyvin useasti. Voi, minä puhun teistä, isä, koska herra sitä on pyytänyt. Hän on runoniekka, herra!