— En soisi, kultaseni, — vastusti Lamppu, hetkeksi muuttuen vakavaksi, — tämän herran saavan semmoista käsitystä sinun isästäsi. Sillä se näyttäisi siltä, ikäänkuin minä itkumielisenä katselisin tähtiä ja kysyisin niiltä, mitä ne tekevät. Ja se olisi minun puoleltani sekä tyhjää ajankulutusta että myös nenäkkäisyyttä, lapsukaiseni.
— Isäni, — sanoi taas Phoebe, korjaten puhettansa, — on aina iloisella, hyvällä mielellä. Te äsken sanoitte minun luonnettani onnellisen iloiseksi. Minkä minä sille mahdan.
— No niin, lapsukaiseni, — vastasi Lamppu todistavalla tavalla. — Minkä minä sille mahdan? Ajatelkaa itse, herra. Katsokaa häntä. Hän on aina sellainen kuin nytkin. Aina työssä, — vaikka tosin siitä ei lähde enempää kuin muutamia shillingejä viikossa — aina tyytyväinen, aina iloinen, aina valmis ajattelemaan muita, keitä ne sitten lienevätkin. Äsken sanoin hänen aina olevan sellaisen kuin nytkin. Niin hän onkin, pienellä poikkeuksella vain, joka kuitenkin on yhdentekevä. Sillä, kun minulla on joutosunnuntai ja aamukelloja on soitettu, niin hän lukee minulle rukoukset sekä kiitokset liikuttavimmalla tavalla, ja veisaa minulle virret — niin vienolla äänellä, ettette kuulisi mitään jos seisoisitte ulkona — ja semmoisilla sävelillä, että ne minusta, totta tosiaan, tuntuvat tulevan taivaasta ja nousevan taivaasen.
Mikä lieneekin ollut syynä — ainoastiko se, että nämät sanat muistuttivat hiljaista pyhäaikaa vai sekö, että ne muistuttivat Vapahtajan läsnäoloa sairasvuoteitten ääressä — mutta tytön ahkerat sormet nyt lakkasivat nypläystyöstään ja kietoutuivat alas kumartuvan isän kaulaan. Kumpaisetkin, sekä isä että tytär, olivat hyvin herkkätunteiset, sen vieras helposti näki. Mutta kumpaisetkin toistensa tähden hillitsivät tunteitaan, eivätkä sallineet niiden puhjeta oikein näkyviin; ja täydellinen iloisuus, luontainen tai tottumuksella saavutettu, oli kumpaisenkin alkuperäisenä tai toisena mielenlaatuna. Hetken kuluttua Lamppu taas uudella kierrolla sai lystilliset kasvonsa vieläkin paistavammiksi; ja Phoebe katsahti iloisilla silmillään, joiden ripsillä pieni vesihelmi kiilteli, vuoroin isään, nypläystyöhön ja vieraasen.
— Koska isäni on teille sanonut, — sanoi tyttö iloisesti, — että minä tunnen myötätuntoisuutta muiden ihmisten elämää kohtaan, vaikka he eivät minua tunnekaan — senhän virkoin teille itsekin — niin teidän myös pitää tietää mistä tämä tulee. Se on isäni ansio.
— Ei, ei suinkaan! — vastusti tämä.
— Älkää uskoko häntä, herra. Hänen ansionsa se on kuitenkin. Hän kertoo minulle kaikesta, mitä tuolla työtä tehdessään näkee. Ette uskoisi, kuinka paljo kerrottavaa hänelle joka päivä keräytyy. Hän tirkistää sisään vaunuihin ja kertoilee sitten minulle minkälaiset puvut heillä oli — tällä tavoin tunnen kaikki uudet muodit! Hän katsoo vaunuihin sisään ja kertoilee sitten minulle, minkälaisia kihlattuja pariskuntia hän näkee ja minkälaisia äsken naineita, jotka ovat häämatkallansa — tällä tavoin kaikki nekin asiat tunnen! Hän kokoilee minulle sanomalehtiä sekä kirjoja, jotka sattuvat hänen käsiinsä — tällä tavoin minulla on kyllin lukemista! Hän kertoilee minulle sairaista ihmisistä, jotka menevät ulkomaille koettaakseen parantaa terveyttänsä — tällä tavoin senkin asian tunnen! Sanalla sanoen, niinkuin jo aluksi sanoin, hän kertoilee minulle kaikki minkä vain näkee tai kuulee tuolla työtä tehdessään, ettekä voi uskoa kuinka paljo hän aina näkee sekä kuulee.
— Mitä sanomalehtien ja kirjojen kokoilemiseen tulee, kultaseni, — sanoi Lamppu, — on aivan selvää, ettei se ole minun ansiotani, koska en niitä itse hanki. Näette, herra, asia on tällainen. Konduktööri, hän sanoo minulle tällä lailla: Lamppu, hoi, missä te olette? Minä olen tämän sanomalehden säästänyt tyttärellenne. Kuinka hän nyt voi? — Kantajamies taas sanoo minulle: — He, otapas, Lamppu! Tässä on pari kirjaa tyttärellesi. Voiko hän yhtä hyvin kuin ennenkin? — Ja täten kaikki on kaksin verroin tervetulleempaa, nähkääs, herra. Jos hänellä olisi tuhat puntaa rahaa arkussa, niin eipä ihmiset näin paljon pitäisi huolta hänestä. Mutta kun hän on tämmöisenä — se on, ymmärrättehän, lisäsi Lamppu jokseenkin kiireesti, — koska hänellä ei ole tuhatta puntaa arkussansa — he pitävät häntä alati mielessä. Ja mitä nuoriin pariskuntiin tulee, sekä kihlattuihin että jo naimisissa oleviin, niin onhan luonnollista, että tuon kotiin kaikki mahdolliset tiedot heistä, koska ei meidän tienoilla ole yhtään kummankaan lajista pariskuntaa, joka ei tulisi itsestään Phoebelle asiatansa kertomaan.
Tyttö nosti riemulla silmänsä vieraasen ja sanoi:
— Niin, herra, kyllä se on totta. Jos voisin astua ja mennä kirkkoon, niin en tiedä kuinka monta kertaa olisin saanut olla morsiustyttönä. Mutta jos sitä olisin voinut tehdä, niin ehkä joku rakastunut tyttö olisi karsaasti katsonut minuun; näinpä ei mikään tyttö minuun karsaasti katso. Enkä tyynyni alta löytäisi puoltakaan vertaa niin usein hääkakun palasia kuin mitä nyt löydän. — Viimeiset sanat hän lisäsi pienellä huokauksella ja hymyili isälleen.