Nyt tuli pieni tyttö, isoin koululapsista, ja pianpa Barbox Veljekset näki tämän olevan talossa palvelijan virassa, jota hän nyt oli tullut toimittamaan, tuoden mukanaan saavin, mihin hän olisi voinut vaikka hukkua, ynnä luudan, joka oli kolme kertaa hänen pituisensa. Vieras sentähden nousi ja jätti jäähyväiset, lisäten tulevansa toisten jälleen, jos Phoebe sallisi.
Hän oli mutissut tulevansa, jos hänen kävelyllään joskus niin sopisi. Näkyipä se hänelle kävelyllä erinomaisesti sopineen, sillä hän tuli jälleen yhden ainoan päivän kuluttua.
— Te taisitte, arvelen ma, luulla etten koskaan enää tulisi takaisin? — kysyi hän, lyötyänsä Phoebelle kättä ja käytyänsä vuoteen viereen istumaan.
— Miksi niin olisin luullut? — oli tytön kummeksivainen vastaus.
— Minä luulin varmaan, ettette uskoisi minua.
— Luulitteko te varmaan, herra? Onko teitä aina niin vähän uskottu?
— Kylläpä saatan täydellä todella sen sanoa. Mutta ehkä olen minäkin puolestani ollut liian epäluuloinen. Mutta se ei nyt kuulu tähän. Me viime kerralla puhuimme asemahuoneesta. Toispäiväisestä asti olen siellä monta tuntia viettänyt.
— Oletteko te nyt Lähtevä Matkustaja? — kysyi tyttö hymyillen.
— Epäilemättä Lähtevä. Vaan enpä vielä tiedä, mihin lähden. Ette voi millään tavalla arvata, mitä minä matkustan pakoon. Virkanko sen? Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon.
Tytön sormet lakkasivat liikkumasta ja hän katsahti vieraasen epäilevällä kummastuksella.