Niin he läksivät käymään, käsi kädessä. Matkustaja, astuessaan pienen kumppalinsa rinnalla, tunsi itsensä kovin kömpelöksi, ikäänkuin hän äkkiä olisi paisunut pölkkypäiseksi jättiläiseksi. Tyttönen sitä vastoin piti itseänsä vieläkin suuremmassa arvossa kuin ennen, syystä että hän oli neuvollaan muka sievästi auttanut toisen pulasta.
— Saammehan siellä varmaankin päivällistä, kun tulemme perille? — kysyi taas Polly.
— Kyllä, — vastasi toinen, — minä — niin, kyllä minä luulen, että saamme.
— Syötkö mielelläsi päivällistä? — jatkoi lapsi tiedusteluaan.
— Niin, kyllä yleensä, — sanoi Barbox Veljekset, — kyllä luullakseni sen teen.
— Minä syön päivällistä hyvin halukkaasti, — sanoi Polly. — Onko sinulla yhtään veljiä tai sisaria?
— Ei ole. Onko sinulla?
— He ovat kuolleet.
— Ohoh! — sanoi Barbox Veljekset. Tuo typerä mielen ja ruumiin kömpelyyden tunne painoi häntä niin, ettei hän olisi osannut jatkaa keskustelua tämän lyhyen vastauksen jälkeen, jollei lapsi aina olisi ollut valmis puhumaan.
— Miten, — kysyi tyttönen taas ja käänsi mielistellen pehmoista kättänsä hänen kädessään, — miten aiot huvitella minua päivällisen perästä?