Matkustaja kääntyi äkkiä ja astui huoneen toiseen päähän. Hän palasi sitten taas hitaammin askelin, kävi entisellä tavalla seisomaan ja virkkoi:
— Minä arvelin teidän muuttaneen Amerikkaan?
— Niin teimmekin. Mutta meidän kävi siellä huonosti, ja sentähden tulimme jälleen pois.
— Asutteko tässä kaupungissa?
— Asumme. Minä olen musiikin opettajana täällä. Miehelläni on kauppakonttorissa työtä.
— Oletteko — suokaa anteeksi, että niin kysyn — köyhät?
— Meillä on tarpeeksi tuloja. Siinä ei onnettomuutemme ole. Mieheni on kovin, kovin sairaana; häntä vaivaa pitkällinen tauti. Hän ei koskaan voi tulla terveeksi — —
— Te keskeytitte puheenne. Jos teitte sen siksi, ettette minulta ole kuullut kehoittavaa sanaa, niin nyt sen sanon. En voi unohtaa menneitä aikoja, Beatrice.
— Jumala siunatkoon teitä! — vastasi nainen, itkuun purskahtaen, ja ojensi hänelle vapisevan kätensä.
— Olkaa rauhallinen. En minäkään muuten voi pysyä rauhallisena. Sillä minua surettaa enemmän kuin voin sanoakaan, kun näen teidän itkevän. Puhukaa minulle pelotta. Luottakaa minuun!