Nainen peitti kasvonsa harsolla, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi puhua rauhallisesti. Hänen äänessänsä oli sama sävy kuin Pollylla.
— Ei mieheni järki ole taudista heikontunut; minä vakuutan teille, ettei se ole. Mutta kivuloisuutensa vuoksi ja tietäen ettei hän ikänä voi tulla terveeksi, hän ei voi irtaantua siitä ajatuksesta, joka häntä alituisesti seuraa. Se häntä painaa, katkeroittaa jokaisen hänen muutenkin vaivalloisen elämänsä hetken ja lyhentää hänen ikäänsä.
Hänen vaiettuaan matkustaja taas sanoi: — Puhukaa minulle pelotta.
Luottakaa minuun.
— Meillä on ollut viisi lasta ennen tätä pikku silmäteräämme; ne makaavat kaikki haudassa. Mieheni luulee heidän surkastuneen kirouksen alla ja että se kirous on tämänkin lapsen tappava.
— Mikä kirous?
— Meidän kumpaisenkin omaatuntoamme rasittaa tieto siitä suuresta pahasta, minkä me teille olemme tehneet, enkä tiedä muuta, kuin että ehkä minäkin, jos olisin yhtä kipeä, tuntisin mielessäni samaa pelkoa kuin hän. Näin hän yhä puhelee: »Minä luulen, Beatrice, olevani ainoa, jonka kanssa herra Jackson ikänä on tahtonut ystävyyttä viljellä, vaikka olenkin paljoa nuorempi häntä. Mitä enemmän hän sai valtaa, sitä korkeampaan paikkaan hän minutkin kohotti, ja minulle yksistään hän uskoi omat salaisuutensa. Minä tulin sinun ja hänen väliinsä ja ryöstin sinut häneltä. Me pidimme asian salassa ja tieto kohtasi häntä aivan äkkiarvaamatta. Se tuska, jonka se synnytti niin umpimielisessä miehessä oli varmaan kauhea; viha, joka silloin syttyi, on leppymätön. Näin hänen kirouksensa on kohdannut meidän pieniä, sieviä kukkasparkojamme, ja ne surkastuvat.»
— Ja te, Beatrice, — kysyi matkustaja, kun vaimo oli lakannut puhumasta ja molemmat olivat vähän aikaa olleet vaiti, — mitä te arvelette?
— Vielä muutamia viikkoja takaperin pelkäsin minäkin teitä, ja luulin ettette koskaan, koskaan voisi antaa anteeksi.
— Vielä muutamia viikkoja sitten? — kertoi matkustaja. — Oletteko näinä viime viikkoina saanut toisen ajatuksen minusta?
— Olen.