— Kuinka niin?
— Olin noutamassa nuotteja eräästä puodista tässä kaupungissa; silloin te pelästyksekseni astuitte myöskin sisään. Minä vedin harson silmilleni ja vetäydyin pimeään nurkkaan. Silloin kuulin teidän sanovan, että tahdoitte ostaa jonkun soittokoneen tytölle, joka ei koskaan voi olla istualla. Äänenne ja käytöksenne oli niin paljon lauhtunut, te valitsitte niin suurella innolla, te veitte sen muassanne niin hellällä huolenpidolla ja ilolla, että näin teidän sydämenne olevan hyvin, hyvin lempeän. Voi, herra Jackson, herra Jackson, jos olisitte tietänyt kuinka helpoittava kyynelvirta silloin silmistäni valui.
Soittiko Phoebe tällä hetkellä kaukaisella makuusijallansa? Matkustaja oli sitä kuulevinansa.
— Minä tiedustelin sitten puodissa missä te asuitte, vaan he eivät tietäneet. Kun olin kuullut teidän sanovan, että aioitte mennä takaisin ensi junassa (vaikka ette kuitenkaan virkkaneet minne), niin minä päätin samaan aikaan päivästä, niin usein kuin opetustunneiltani joutaisin, käydä asemalla, että sattuisin teidät jälleen näkemään. Olen käynyt siellä hyvin usein, vaan en ole nähnyt teitä ennen kuin tänä päivänä. Te olitte mietteissänne kun kuljitte katua; mutta kasvojenne rauhallinen ilme rohkaisi minua, niin että lähetin lapseni teidän luoksenne. Ja kun näin teidän kumartuvan sen puoleen ja puhuvan sille niin lempeästi, niin rukoilin anteeksi Jumalalta, että olin teille surua tuottanut. Nyt minä rukoilen teiltä anteeksi itselleni ja myös miehelleni. Minä olin silloin hyvin nuori, ja mieheni oli myös nuori, ja nuoruuden ajattelemattomassa rohkeudessa emme oikein ymmärrä mitä teemme niille, jotka jo ovat enemmän käyneet elämän koulua. Te jalo mies! Te hyvä mies! Joka täten minut nostatte maasta, ettekä yhtään moiti pahasta, jonka teille tein — sillä Barbox esti häntä lankeemasta polvilleen ja lohdutti niinkuin lempeä isä eksynyttä tytärtään, — kiitos teille, Jumala siunatkoon teitä, kiitos teille!
Ennenkuin Barbox jälleen rupesi puhumaan, niin hän ensinnä veti syrjään ikkunaverhot ja katseli hetken aikaa ulos. Sitten hän vaan kysyi:
— Nukkuuko Polly?
— Nukkuu. Tullessani tapasin hänet juuri kun häntä vietiin yläkertaan, ja minä panin hänet itse vuoteesen.
— Antakaa hänen olla luonani huomispäivä, Beatrice, ja kirjoittakaa osoitteenne tälle lehdelle, muistikirjaani. Illalla tuon lapsen kotiin teidän ja — hänen isänsä luo.
* * * * *
— Hui, hai! — huusi Polly seuraavana aamuna, pistäen hulivilintapaiset, iloiset kasvonsa aamiaisaikana ovesta sisälle. — Luulinpa että minua eilen illalla jo tultiin noutamaan!