— Ovatpa niin. Nämät ponit hyppivät vanteitten läpi — —
— Ei, ei, ei! — huusi taas Polly samalla tavalla. — Eivät suinkaan ne hyppää vanteitten läpi!
— Niinpä tekevät kuitenkin. Minä vakuutan, että ne sen tekevät. Ja syövät piirakoita ja heillä on salvetti leuvan alla — —
— Ponitko söisivät piirakoita ja olisiko heillä salvetti leuvan alla! — kummasteli Polly. — Oletpa sinä lorujen juttelija!
— Aivan totta! — Ja ne laukaisevat pyssyjä.
Pollyn mielestä ei näyttänyt olevan tarpeellista, että ponit käyttivät pyssyjä.
— Ja sitten olen arvellut, — jatkoi verraton Barbox, — että jos sinä ja minä menisimme teatteriin, missä näitä poneja saa nähdä, niin se tekisi ruumiinrakennuksellemme hyvää.
— Merkitseekö se sitä, että se olisi hauskaa? — kysyi Polly. — Sinä käytät välistä niin pitkiä sanoja!
Pitkien sanojensa selitykseksi toinen vastasi: — Se merkitsee, että se olisi hauskaa. Sitä se juuri merkitsee. On siellä vielä paljo muitakin ihmeitä nähtävänä paitsi poneja, ja me saamme ne nähdä kaikki: herroja ja rouvia kirjavissa vaatteissa ja norsuja ja leijonia ja tiikereitä.
Polly rupesi katselemaan teekannua, nenä rypyssä, ikäänkuin hän olisi ollut levoton mieleltänsä. — Eiväthän ne tietenkään koskaan pääse ulos, — huomautti hän, aivan kuin itsestään ymmärrettävää asiaa.