— Norsutko ja leijonat ja tiikerit? Ei kultaseni!
— Ei kultaseni! — sanoi Polly. — Eikä tietenkään kukaan pelkää, että ponit ampuisivat ketään kuoliaaksi?
— Ei millään muotoa!
— Ei millään muotoa! — toisti Polly.
— Ja sitten vielä arvelin, — jatkoi Barbox Veljekset, — että voisimme poiketa lelupuotiin valitsemaan nukkea — —
— Ei suinkaan täysissä vaatteissa! — huusi Polly käsiänsä yhteen taputtaen. — Ei, ei, ei suinkaan täysissä vaatteissa!
— Aivan täysissä vaatteissa. Ja vielä lisäksi ostamaan sille taloa ynnä kaikkia, mitä talouteen kuuluu — —
Polly kiljahti ja oli vähällä pyörtyä ilosta. — Oletpa sinä herttainen! — huusi hän raukealla äänellä, vaipuen tuolin selkävaraa vasten. — Tule tänne, että saan sinua halata, taikka minä tulen sinua halaamaan!
Tätä loistavaa ohjelmaa noudatettiin sitten todella niin tarkasti kuin se olisi ollut laki. Koska oli tärkeätä kaikkein ensiksi ostaa nukke — muutenhan se neitiparka ei olisi saanut nähdä poneja — otettiin lelupuotiretki ensimäiseksi työksi. Polly, seisoessansa tässä ihmeellisessä tavara-aitassa kumpaisellakin käsivarrellaan nukke, joka oli yhtä iso kuin hän itse, ja silmien edessä puotipöydällä noin kaksikymmentä muuta kaunista nukkea, oli tosin semmoisessa valitsemisen pulassa, ettei hän voinut olla täysin iloinen. Mutta tämä pieni pilvi hajosi pian. Viehättävä nukke, jonka hän oli useimmin kaikista ottanut käteensä ja useimmin kaikista hylännyt, ja jonka hän viimein piti, oli nähtävästi tsherkessiläinen sukuperältänsä; hänen ihana ulkomuotonsa ilmaisi niin suurta rohkeutta kuin vain voi olla sillä, jonka puhumiskyky on niin peräti huono. Pukuna oli hänellä taivaansininen silkkiturkki ja ruusunväriset atlassihousut, ynnä musta samettinen hattu, jonka kuosin tämä kaunis, pohjoisille rannoillemme tullut vieras oli luultavasti löytänyt jostakusta Kentin herttuan rouva vainajan muotokuvasta. Mellukka oli nimi, jonka korkeasukuinen muukalainen oli tuonut muassaan (Polly niin vakuutti) päivänpaisteisesta, kesäisestä kotimaastaan. Ja kuinka kalliiksi hänen taloustavaransa Barboxin kukkaron kustannuksella, nousivat, sen voi jo näistäkin molemmista asioista arvata, kun hänen hopeiset teelusikkansa olivat yhtä isot kuin kyökkiin kuuluva hiilihanko, ja että hänen taskukellonsa oli paljoa kookkaampi hänen paistinpannuaan. Neiti Mellukka suvaitsi armollisesti olla täydesti tyytyväinen siihen, mitä hän teatterissa sai nähdä, ja niin myös Polly. Sillä ponit todella olivat kirjavat, eivätkä ampuessaan tappaneet ketään; ja petojen julmuus näkyi olevan paljasta savua — sitä ainakin runsaasti tuprueli heidän sisästänsä. Olisipa taas maksanut vaivaa nähdä kuinka Barbox Veljekset, näitä iloja nauttiessaan, oli antautunut siihen koko sielullaan. Eikä olisi ollut vähemmin hauskaa nähdä kuinka hän päivällisellä joi maljan neiti Mellukan terveydeksi, joka jäykkänä (ihanalla tsherkessittarella oli taipumaton selkäranka) istui tuolilla Pollya vastapäätä, ja kuinka hän sai passarinkin sopivalla vakavuudella ottamaan osaa tähän sievästi keksittyyn leikkiin. Lopuksi oli kova puuha, ennenkuin saatiin Mellukka neiti ja kaikki sen vaatteet ja rikkaudet ajurin vaunuun yhdessä Pollyn kanssa ja viedyksi kotiin. Mutta siihen aikaan ei Polly jaksanutkaan enää avosilmin katsella kaikkia noita yhteen kohtaan koottuja kalliita tavaroita; hänen silmänsä olivat jo kääntyneet pois siihen ihmeelliseen paratiisiin, jona lapsen uni on. — Nuku, Polly, nuku, — sanoi Barbox Veljekset, kun tytön pää vaipui hänen kainaloonsa; — tästä vuoteestasi et ainakaan helposti putoa ulos!
Mikä tuo risajava paperiliuska oli, jonka hän otti taskustaan ja huolellisesti kokoon käärittynä pisti Pollyn hameen povelle, sitä emme huoli selittää. Hän ei siitä virkkanut mitään, emmekä mekään siitä virka mitään. He ajoivat pieneen etukaupunkiin, joka oli ison tehdaskaupungin edustalla, ja pysähtyivät vähäisen talon pihaan. — Älkää herättäkö lasta, — sanoi Barbox Veljekset hiljaa ajurille, — minä kannan hänet tällä tavalla sisään.