Pollyn kantajaa vastassa oli Pollyn äiti, joka kynttilä kädessä avasi oven ja saattoi tulijat alakerran kamariin. Siellä makasi sohvalla kipeä, taudista aivan laihtunut mies, joka käsillään peitti kasvonsa.
— Tresham, — sanoi Barbox Veljekset lempeällä äänellä, minä olen tuonut teille Pollynne takaisin; hän nukkuu sikeästi. Ojentakaa minulle kätenne ja sanokaa, että voitte paremmin.
Sairas ojensi oikean kätensä, kumartui käden yli, joka tarttui siihen, ja suuteli sitä. — Kiitos, kiitos! Kyllä saatan sanoa voivani hyvin ja olevani onnellinen.
— Se on oikein, — sanoi Barbox Veljekset. — Minun mieleeni johtui,
Tresham — voitteko siirtyä hiukan, niin että saan vähä sijaa tässä?
Näin sanoen hän kävi sohvalle istumaan ja silitteli lihavaa, omenan tapaista poskea, joka lepäsi hänen olkapäällään.
— Minun mieleeni johtui, Tresham (minä alan jo tulla vanhaksi ukoksi, niinkuin tiedätte, ja vanhoilla ukoilla on toisinaan mielijohteensa), jättää Polly, koska minä hänet olen löytänyt, teille itsellenne, eikä kellekään muulle. Tahdotteko ottaa hänet minulta?
Kun isä ojensi käsivartensa ottaaksensa vastaan lapsen, niin molemmat miehet katsoivat vakavasti toisiansa silmiin.
— Te rakastatte häntä suuresti, Tresham?
— Enemmän kuin voin sanoakaan.
— Jumala siunatkoon häntä. Ei se paljoa merkitse, Polly, — jatkoi hän, kääntäen puhuessaan silmänsä lapsen rauhallisiin kasvoihin, — ei se paljoa merkitse, jos sokea ja syntinen mies siunaa sitä, joka, niin kuin tämä pieni lapsi, on häntä itseään niin paljoa parempi. Mutta se merkitsisi paljon — paljon hänen armottomalle päälleen ja hänen syylliselle sielulleen, — jos hän voisi olla niin paha ja kirota tuota lasta. Parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. Elä ja kukoista, ihana lapseni! — Näin sanoen hän suuteli lasta. — Elä ja kukoista, ja tule aikoinasi taas pienten lasten äidiksi, jotka myös ovat Isän kasvojen edessä seisovien enkelien kaltaiset!