Hän osoitti punaista valkeaa, jota hän äsken oli katsellut.
— Tuollako? sanoin.
Pitäen minua tarkasti silmällä hän vastasi tuskin kuuluvalla äänellä: —
Tuolla.
— Mitä, veikkoseni, tuolla tekisin? Olkoon muuten miten tahansa, mutta siellä en ole koskaan käynyt, sen voitte vannoa.
— Niinpä minäkin luulen, — vastasi hän. — Olenpa siitä aivan varmakin.
Hänen käytöksensä tuli vapaammaksi ja samaten myös minun. Hän vastasi kysymyksiini kernaasti ja valituin sanoin. Minä kysyin oliko hänellä täällä paljon työtä? Olihan sitä, nimittäin paljon edesvastausta. Ainoasti tarkkuutta ja valppautta tämä työ vaati; oikein työtä — käsityötä — ei sanonut olevan paljon yhtään. Muuttaa merkki, puhdistaa nuo lyhdyt, välistä vääntää tuota rautakankea, siinä koko hänen työnsä. Mitäpä noihin moniin pitkiin ja yksitoikkoisiin hetkiin tuli, jotka näyttivät herättävän minun sääliäni, hän vastasi vain elämänsä jokapäiväisen toimen saaneen tämmöisen muodon, ja siihen hän oli tottunut. Hän oli täällä alhaalla itsekseen oppinut vierasta kieltäkin — jos voi sanoa oppineensa kielen kun osaa sitä lukea ja on itsekseen koettanut vaillinaisella tavalla päästä sen ääntämistavan perille. Myös hän oli luvunlaskua harjoittanut sekä tavallisilla että kymmenysmurtoluvuilla, olipa hän vähän algebraakin koettanut. Mutta hänen päänsä oli jo lapsena ollut luvunlaskuun pystymään. — Täytyikö hänen, ollessaan vahdissa, aina oleskella tässä ummehtuneessa uomassa, ja eikö hänellä ollut lupa nousta näiden korkeiden kallioseinäin välistä päivänpaisteiselle paikalle? — Sen hän sanoi riippuvan ajasta ja asianhaaroista. Muutamat asianhaarat vaikuttivat että tätä rautatietä kuljettiin tiheämmin, toiset taas, että sitä kuljettiin harvemmin; sama oli myös päivän ja yön eri aikojen vaikutus. Selkeällä ilmalla hän välistä, kun tilaisuutta oli, kiipesi ylemmäksi, täällä alhaalla vallitsevan pimennon rajoista ulos. Mutta kun sananlennättimen kello joka hetki saattoi kutsua häntä ja kun hänen äskenmainituilla retkillä piti kaksinkertaisella valppaudella odottaa sitä, niin helpoitus oli vähempi kuin mitä minä saatoin luulla.
Hän vei minut koppeliinsa, missä oli tulisija, tiski ja sen päällä virallinen päiväkirja, mihin hänen piti kirjoittaa muistiin kaikenlaisia havaintojaan, ynnä sananlennätinkone, sen kiskot, neulat sekä siihen kuuluva pieni kello, jonka jo mainitsin. Minä sanoin luulevani, että hän oli saanut hyvän kasvatuksen, jopa kenties (minä toivoin hänen ei panevan sitä pahaksi) paremman kasvatuksen, kuin mitä hänen virkansa vaati. Siihen hän vastasi, että tämmöiset esimerkit kasvatuksesta ja virasta, jotka eivät sopineet yhteen, eivät olleet harvinaiset missään paikassa, missä paljon ihmisiä on yhteen kokoontunut. Niinhän on laita työhuoneissa, poliisiväessä, niinpä myös toivottomain miesten viimeisessä turvapaikassa, sotajoukossa. Ja niin hän myös tiesi olevan jokaisen isomman rautatien palvelijakunnassa. Hän oli nuorena (jos minä, tässä koppelissa istuen, voin sitä uskoa; itse hän ei sitä enää voinut) opiskellut luonnontieteitä ja käynyt yliopistossa luentoja kuuntelemassa. Mutta hän oli joutunut harhateille, käyttänyt väärin aikansa, mennyt alaspäin, eikä ollut kyennyt enää kohoomaan ylös. Valistus ei sitä kuitenkaan auttanut. Itse hän oli tehnyt tilansa ja sillä nyt piti maata. Liian myöhäistä oli ruveta muuta tekemään.
Kaiken, minkä tässä olen lyhyesti kertonut, hän sanoi vakavalla äänellä, luoden synkät silmänsä milloin minuun, milloin valkeaan. Sanan »herra» hän pisti vähä väliä puheesensa, varsinkin kertoellessaan nuoruudenajastaan. Hän ikäänkuin tahtoi näyttää minulle, ettei hän vaatinut mitään suurempaa arvoa, kuin mitä sopi siihen virkaan, missä hänet nyt näin. Useammat kerrat sananlennättimen kello keskeytti hänen puheensa; hän otti silloin vastaan sanomia ja lähetti vastaukset. Kerran hänen piti mennä oven suulle, osoittaa lippuansa sivukulkevalle höyryjunalle ja sanoa pari sanaa veturinkuljettajalle. Minä näin että hän toimitti näitä tehtäviänsä suurella tarkkuudella ja valppaudella, katkaisten puheensa siihen sanaan, mikä juuri suusta tuli, ja pysyen vaiti kunnes tehtävä oli suoritettu.
Sanalla sanoen minä olisin päättänyt tämän miehen olevan luotettavimpia virassaan, jollei hän kaksi kertaa, minulle puhuessaan, olisi yhtäkkiä vaaleten vaiennut, kääntynyt pieneen kelloon päin, joka ei soinut, avannut ovea (joka pidettiin kiinni siksi ettei terveydelle vahingollinen kosteus pääsisi sisään) ja katsonut ulos sitä punaista lyhtyä kohti, joka paloi tunnelin suussa. Kumpaisellakin kerralla oli hänellä, takaisin tullessaan, tuo eriskummallinen ilme kasvoissansa, minkä jo olin havainnut, vaikken sitä voinut käsittää nähdessäni hänet kaukaa.
Kun nousin lähtemään, virkoin hänelle: — Te olette melkein saattanut minut siihen uskoon, että olette tyytyväinen tilaanne. — Minun täytynee tunnustaa, että koetin täten houkutella häntä tunnustamaan mieltänsä.