— Luulen todellakin ennen olleeni tyytyväinen — vastasi hän samalla hiljaisella äänellä, millä hän ensialussa puhui, mutta mieleni rauha on nyt häiritty, herra, on häiritty!
Hän olisi mielellään, jos mahdollista, peruuttanut nämät sanansa. Mutta ne olivat kerran päässeet hänen suustaan, ja minä tartuin niihin kärkkäästi kiinni.
— Mistä syystä? Mikä häiritsee teidän mielenne rauhaa?
— Sitä on sangen vaikea selittää, herra. Siitä on sangen, sangen vaikea puhua. Jos te joskus tulette tänne toisen kerran, niin koettelen sen sanoa teille.
— Minulla on varma aikomus käydä teidän luonanne uudestaan. Sanokaa, milloin saan tulla?
— Aikaiseen aamulla pääsen täältä pois, ja huomenna kello kymmenen illalla olen taas täällä.
— Minä tulen kello yksitoista.
Hän kiitti ja seurasi minua ulos ovesta. — Minä näytän valkeaa lyhtyäni, herra, — sanoi hän omituisella hiljaisella äänellään, — kun olette löytänyt ylös vievän polun. Kun olette löytänyt sen, niin älkää huutako minulle! Ja ylös päästyänne älkää myöskään huutako minulle!
Hänen sanansa ja käytöksensä vaikuttivat sen, että tämä paikka tuntui minusta vielä kylmemmältä; vaan en vastannut muuta kuin: — Hyvä on.
— Ja huomennakin, kun tulette alas, niin älkää myöskään huutako minulle! Sallikaa minulle lopuksi vielä yksi kysymys. Mistä syystä te taannoin huusitte: «Hoi! Mies tuolla alhaalla!»