— Jumala tiesi — vastasin tähän. — Huusinhan jotakin semmoista. —
— Ette vain jotakin semmoista, herra. Nuo olivat juuri samat sanat.
Minä ne hyvin tunnen.
— Olkoon että ne olivat samat sanat. Sanoinhan ne tietysti siitä syystä kun näin teidät tuolla alhaalla.
— Eikö mistään muusta syystä?
— Mikä muu syy sitten olisi minulla voinut olla?
— Eikö teistä tuntunut ikäänkuin ne olisivat jollakin yliluonnollisella tavalla tulleet teille suuhun?
— Ei.
Hän toivotti nyt minulle hyvää yötä, ja valaisi lyhdyllään. Minä astuin kiskoja myöten (jota tehdessäni minusta tuntui ikäänkuin joku höyryjuna olisi tullut takaapäin), kunnes löysin polun. Sitä oli helpompi nousta kuin mennä alas, ja minä saavuin aivan eheänä ravintolaani takaisin.
Täyttäen tarkasti lupaukseni astuin ensimäisen askeleni mutkikkaalla polulla juuri samassa kun kaukaa kuuluvat kellot seuraavana iltana löivät yhtätoista. Hän odotteli minua alhaalla, valkea lyhtynsä kädessä. — En ole huutanut teille, — sanoin aivan likelle tultuani, — saanko nyt puhua? — Puhukaa vain, herra. — Hyvää iltaa sitten, ja tässä on käteni. — Hyvää iltaa, herra, ja tässä on minun käteni. — Sen tehtyämme astuimme molemmat rinnatusten hänen koppelilleen, avasimme sen, panimme oven kiinni ja kävimme valkean ääreen istumaan.
— Olenpa nyt tehnyt päätökseni, herra, — aloitti hän, kumartuen eteenpäin niin pian kuin olimme istahtaneet, ja puhuen äänellä, joka tuskin oli kuiskutusta kuuluvampi, — ettei teidän tarvitse toista kertaa kysyä, mikä minun mieleni rauhaa häiritsee. Minä pidin teitä jonakin toisena eilen illalla. Ja se se minun mieleni rauhaa häiritsee.