En osannut mitään järjellistä sanoa, ja suuni tuntui sangen kuivalta. Tuuli ja sananlennätinlangat lauloivat samaa juttua surkealla parkumisellaan.
Hän jatkoi edelleen. — Nyt, herra, kuulkaa ja arvatkaa missä mielen rauhattomuudessa olen. Kummitus on uudestaan ilmestynyt, viikko takaperin. Siitä alkaen on se vähä väliä näkynyt, kadonnut ja jälleen ilmaantunut.
— Lyhdynkö vieressä?
— Hätälyhdyn vieressä.
— Mitä se siellä on tekevinänsä?
Hän teki uudelleen, jos mahdollista vieläkin suuremmalla kiivaudella ja tuskalla, tuon eileisen liikkeen, mikä merkitsi: Jumalan tähden, pois tieltä!
Sitten hän taas jatkoi: — Se ei suo minulle yhtään lepoa eikä rauhaa. Se huutaa minulle monta minuuttia yhtä mittaa mitä tuskallisimmalla äänellä: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! — Ja yhä se liikuttaa kättänsä ja soittaa pientä kelloani —
Tähänpä tartuin kiinni. — Soittiko se kelloanne eilenkin illalla, kun minä olin täällä ja te menitte ovelle?
— Kaksi kertaa.
— No, katsokaapas, — sanoin nyt, — kuinka mielenne tyhjiä kuvittelee. Minun silmäni näkivät kellon ja minun korvani olivat auki sitä kuullaksensa ja, niin totta kuin olen elävä mies, kello silloin ei soinut. Ei silloin, eikä milloinkaan muulloin, paitsi kuin se aivan luonnollisella tavalla helähti siitä, että teille asemahuoneelta lähetettiin sähkösanoma.