Mies pudisti päätään. — Siinä asiassa en ole koskaan erehtynyt, herra. Minä eroitan aina selvään milloin ihmiset panevat kelloni soimaan, milloin kummitus. Kummitus saa kellosta eriskummallisen helähdyksen, aivan toisellaisen kuin jos sitä muuten soitetaan. Enkä ole sanonutkaan kellon näkyväisesti liikkuvan. En yhtään kummeksi ettette sitä kuullut. Mutta minä sen kuulin.
— Ja oliko kummitus muka näkyvissä, kun te katsoitte ulos?
— Se oli siellä!
— Kumpaisellakin kerralla?
Hän vastasi vakaisesti: — Kumpaisellakin kerralla.
— Tulisitteko minun kanssani ovelle katsomaan onko se nyt siellä?
Hän puraisi alahuultansa niinkuin se, joka vastahakoisesti suostuu: mutta hän nousi kuitenkin. Minä avasin oven ja astuin ulos rapulle: hän pysähtyi oven suuhun. Tuolla näkyi hätälyhty. Tuolla näkyi tunnelin musta suu. Tuolla näkyivät kaivanteen korkeat, kosteat seinät. Tuolla näkyivät tähdet niiden yläpuolella.
— Näettekö sen nyt? — kysyin minä, uteliaasti tarkastellen hänen kasvojansa. Hänen silmänsä muljottelivat ja tuijottelivat, vaan eipä paljo enemmän kenties kuin minunkaan silmäni, kun olin tarkkaan kohdistanut ne samaan paikkaan.
— Ei, — vastasi hän, — se ei ole siellä.
— Oikein, — sanoin minä.