Me palasimme sisään, suljimme oven ja kävimme jälleen istumaan. Minä juuri mietiskelin millä lailla käyttäisin tätä voittoani, jos se voitoksi oli sanottava. Mutta samassa hän taas jatkoi keskusteluamme, pitäen kertomustansa täysin varmana ja olettaen, ettei sen todenperäisyydestä meidän kesken voinut olla epäilystäkään, niin että tunsinkin olevani aivan tappiolla.
— Nyt te, herra, täydesti ymmärtänette, — sanoi hän, — että se, mikä minua niin kauheasti tuskastuttaa, on kysymys: Mitä tuo kummitus taas tarkoittaa.
Minä vastasin etten tiennyt, tokko ymmärsin sitä aivan täydesti.
— Mistä se varoittaa? — jatkoi hän mietiskellen, katsoen valkeaan ja joskus vain vilkaisten minuun. — Mikä on hätänä? Missä on vaara? Vaara uhkaa jossakin rautatiemme varrella. Joku hirveä tapaturma on tapahtuva. Sitä ei sovi epäillä tällä kolmannella kerralla, sen jälkeen, mitä ennen on tapahtunut. Mutta se on todellakin hirveää, että se minua noin ahdistaa. Mitäpä minä voin tehdä?
Hän veti taskustansa nenäliinan ja pyyhki hikihelmet kuumalta otsaltansa.
— Jos sähköittäisin joka puolelle: Vaaraa — niin enhän siihen voi sanoa mitään syytä, — jatkoi hän pyyhkien kämmeniänsä. — Minä saisin siitä vain nuhteita, eikä siitä olisi kellekään apua. He luulisivat minut hulluksi. Näin se kävisi; — Sähköittäisin: Vaaraa! Kavahtakaa! — Vastaus: Mikä vaara? Missä vaara? — Minä vastaisin: En tiedä. Vaan Jumalan tähden kavahtakaa! He ajaisivat minut pois virasta. Mitä muuta he voisivat tehdä.
Oikein surkeaa oli nähdä hänen mielensä tuskaa. Se oli tarkkatuntoisen miehen tuskaa, jota painosti yli voimien nousevan käsittämättömän edesvastuun tuska, vaan josta elämä ja kuolema saattoi riippua.
— Kun se ensikerran seisoi hätävalkean vieressä, — jatkoi hän taas, pyyhkäisten mustat hiuksensa pois otsalta ja hieroen ohimoitansa käsillään ylös ja alaspäin ikäänkuin kuumetaudin tuskassa, — miksi se ei voinut virkkaa minulle, missä tuo tapaturma oli tapahtuva — jos sen piti tapahtua? Miksi se ei voinut virkkaa minulle miten sitä voisi välttää — jos sitä oli mahdollista välttää? Ja koska se toisella kerralla peitti kasvonsa, miksi se ei voinut mielemmin sen sijaan virkkaa minulle: Tuo nuori vaimo kuolee, jos hän tänään ajaa junassa; pidättäkää häntä kotona! Jos se nuo kaksi kertaa tuli vain osoittaaksensa, että sen varoituksia on uskottava ja valmistaaksensa minua siten uskomaan kolmattakin todeksi, miksi se ei nyt ilmoita vaaraa selvillä sanoilla? Ja miksi se juuri minua varoittaa? Minua, Jumala paratkoon, mitätöntä vahtia tässä yksinäisessä paikassa! Miksi se ei mene jonkun luo, jolla on arvoa, niin että hänen sanojansa uskottaisiin, ja valtaa ryhtyä varokeinoihin?
Nähdessäni hänet tämmöisessä mielen tilassa, arvelin, että olisi parasta sekä miesparalle itselleen että myös yleisön turvallisuudelle, että koettaisin rauhoittaa hänen levottomuuttaan, ainoa, minkä tällä hetkellä saatoin tehtä. Sentähden jätin enempää puhumatta sikseen koko kysymyksen hänen näkynsä todenperäisyydestä tai olemattomuudesta; minä vakuutin hänelle vain, että se, joka täyttää velvollisuutensa tunnollisesti, tekee, mitä häneltä sopii vaatia, ja että hänen piti lohduttaa itseään sillä tiedolla, että hän teki tehtävänsä, vaikkei hän ymmärtänytkään noita hämmästyttäviä kummituksia. Tässä kokeessani menestyin paljoa paremmin kuin yrittäessäni selityksillä saada häntä luopumaan luulostansa. Hän tuli rauhalliseksi. Hänen virkaansa kuuluvat toimet vaativat, sitä myöten kuin yö kului, yhä enemmän huomiota häneltä. Kello kaksi aamusella läksin pois; olin kyllä tarjoutunut jäämään koko yöksi, mutta hän ei sitä sallinut.
En tiedä, miksi en tunnustaisi, että minä, astuessani polkua ylös monta monituista kertaa vilkaisin tuohon punaiseen lyhtyyn, ettei tuo punainen lyhty minua erityisesti miellyttänyt ja että uneni olisi ollut sangen rauhaton, jos sänkyni olisi sen vieressä seisonut. Eikä minusta myöskään ollut erittäin mieluista muistella noiden molempien varoitusten seurauksia, junaonnettomuutta ja nuoren vaimon kuolemaa. En tiedä miksi sitäkään salaisin.