Mutta enimmin mielessäni mietiskelin, mitä minun pitäisi tehdä, saatuani tietää miehen salaisuuden? Minä olin omin silmin nähnyt, että mies oli taitava, valpas, ahkera ja tarkka. Mutta kuinka kauan nämät avut kestäisivät, kun hänen mielensä oli niin rauhaton? Hänen paikkansa tosin ei ollut korkea, vaan kuitenkin tärkeä, luotettavaa miestä vaativa, ja tokko minä, esimerkiksi, olisin junassa aivan levollinen henkeni puolesta, ja voisin luottaa siihen mahdollisuuteen, että hän edelleenkin toimittaisi huolellisesti virkansa?
Toiselta puolen taas en voinut päästä irti siitä tunteesta, että pettäisin häntä jos ilmoittaisin hänen päälliköilleen mitä häneltä olin kuullut, ennenkuin ensiksi olin puhunut suuni puhtaaksi hänelle itselleen ja ehdoittanut hänelle keskivälisen keinon. Päätinpä viimein ehdoittaa, että saattaisin häntä taitavimman lääkärin luo näillä seuduin. Hänen neuvoansa me kysyisimme; muuten pitäisimme asian ensialuksi salassa. Muutos hänen vahtiajassaan, sen häneltä olin kuullut, tapahtuisi seuraavana iltana; hänen piti päästä pois pari tuntia päivän nousun jälkeen ja tulla takaisin paikalleen kohta päivän laskettua. Me olimme päättäneet, että silloin taas tulisin hänen luoksensa.
Seuraava ilta oli hyvin ihana, ja minä läksin jo aikaiseen ulos siitä nauttimaan. Päivä ei ollut vielä aivan laskenut, poiketessani peltopolulle, joka kulki pitkin kaivanteen reunaa. — Kävelenpä, — sanoin itsekseni, tunnin ajan tätä polkua myöten, puolen tunnin tuonnepäin, puolen takaisin; sitten on aika mennä ratavahtini luokse.
Ennenkuin läksin edemmäksi, astuin kuitenkin aivan äyräälle ja katsahdin, mitään ajattelematta, alas samasta paikasta, mistä olin miehen ensi kerran nähnyt. Enpä voi selittääkään, kuinka sydämeni säpsähti, kun aivan tunnelin suussa näin miehen haamun, joka varjosti silmiään vasemmalla kädellään ja liikutteli oikeaa käsivarttaan ikäänkuin suuressa tuskassa.
Sanomaton kauhistus, joka ensihetkenä oli hyydyttänyt vereni, haihtui kuitenkin kohta. Sillä minä havaitsin heti tuon haamun olevan elävän ihmisen ja pienen joukon muita ihmisiä seisovan hänen lähellään, ja heille hän näytti näyttelevän tätä liikettään. Hätälyhty ei vielä ollut sytytetty. Sen patsaasen oli rakennettu pikkuinen, matala majantapainen seipäistä sekä tervakankaasta. Se ei näyttänyt suuremmalta kuin vuode.
En voinut karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, ettei kaikki ollut niinkuin piti olla. Minä pelkäsin hirveän tapaturman tapahtuneen, ja soimasin itseäni, sillä olinhan tavallaan siihen syypää kun olin jättänyt miehen sinne yksikseen, enkä ollut lähettänyt ketään häntä vartioimaan tai oikaisemaan hänen tekojansa. Niin nopeasti kuin saatoin juoksin siis mutkikasta polkua myöten alas.
— Mikä on tapahtunut? — kysyin miehiltä.
— Vahtimies on saanut surmansa tänä aamuna, herra.
— Ei suinkaan se mies, jonka tuo koppeli on?
— Se sama, herra.