— Ei suinkaan se mies, jonka tunnen?
— Te voitte tuntea hänet, herra, jos olitte tuttu hänen kanssaan, — sanoi se mies, joka puhui kaikkien puolesta. Juhlallisesti nosti hän lakkiaan ja siirsi pois tervakankaan kulman. — Sillä hänen kasvonsa ovat aivan vääntymättä.
— Voi, kuinka tämä tapahtui, kuinka tämä tapahtui? — kysyin kääntyen miehestä toiseen, kun tervakangas oli jälleen asetettu paikoilleen.
— Veturi ajoi hänen ylitsensä, herra. Ei kukaan koko Englannissa ollut taitavampi kuin hän toimessaan; mutta mikä lienee ollut syynä, hän seisoi liian likellä ulkopuolista rataa. Oli aivan valkea päivä. Hän oli juuri sammuttanut lyhdyn ja piti lamppua kädessä. Veturin tullessa tunnelista, hän seisoi selin siihen, ja se ajoi hänen ylitsensä. Tuo mies kuljetti veturia ja näytti juuri meille kuinka se kävi. Näytä herralle, Tuomas!
Mies, joka oli karkeihin, tummanvärisiin vaatteisin puettu, astui takaisin entiselle paikalleen, tunnelin suuhun.
— Kun olimme, herra, kiertäneet mutkan tunnelissa, — sanoi hän, — näin hänet tunnelin suulla, ikäänkuin kiikarin kautta. Ei ollut aikaa enää vähentää vauhtia, ja minä tiesin tämän miehen hyvin huolelliseksi. Hän kun ei näyttänyt yhtään välittävän veturin vihellyksestä, niin minä lakkasin viheltämästä, juuri kun olimme likelle tulemassa, ja hoilasin hänelle niin kovasti kuin vaan jaksoin.
— Mitä te huusitte?
— Huusinpa: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! Jumalan tähden, pois tieltä!
Sydämeni vavahti.
— Voi se oli hirveä hetki, herra. En lakannut huutamasta hänelle. Minä varjostin silmiäni tällä käsivarrella, etten näkisi tuota kauheutta, ja liikuttelin käsivarttani viimeiseen asti. Vaan ei se auttanut!