Sillä ajalla kun näin yhdessä seurustelimme, sattui hetkiä, jolloin hän niin vähän osasi hillitä itseänsä, että minua, vaikka kyllä olin jokseenkin paljon kokenut, melkein peloitti olla kahden kesken hänen kanssaan. Nämät puuskat olivat erinomaisen kovat ja äkilliset; ja niissä kaikissa oli se yhteinen omituisuus, että joku kauhistuttava ajatus johtui hänelle mieleen, niin pian kun hän katsahti peiliin. Kun olimme jonkun aikaa yhdessä matkustaneet, niin minäkin rupesin, melkein yhtä paljon kuin hän, pelkäämään kaikkia viattomasti seinässä riippuvia tai yöpöydällä seisovia peilejä.
Peilin näkö muuten ei aina vaikuttanut samalla tavalla Strange parkaan. Välistä hän näytti vimmastuvan aivan raivoisaksi; välistä hän ikäänkuin jähmettyi kiveksi, seisoi liikkumatonna ja ääneti kuin kaatuvatautinen. Yhtenä yönä — pahimmat seikat aina tapahtuvat yöllä, vieläpä useammin kuin uskoisikaan, myrskyisinä öinä — olimme pienessä kaupungissa Auvergnen maakunnassa. Se oli vähän tunnettu paikka, syrjässä kaikista rautateistä. Meitä oli sinne viekoitellut osaksi siellä tavattavat muinaisajan jäännökset, osaksi seudun kauneus. Ilma ei ollut meille suosiollinen. Päivä oli ollut synkkä ja pilvinen, helle tukehduttava ja ukkonen oli uhannut aamusta alkain. Päivän laskun aikana nämät uhkaukset täyttyivät. Ukkosen ilma, joka kaiken päivää oli ollut nousemassa, — meidän mielestämme se näytti kohoavan vastatuuleen, — puhkesi nyt kovasti riehumaan meidän majapaikkamme yläpuolella.
— On muutamia vahvahermoisia, enimmäkseen käytännöllisissä toimissa liikkuvia ihmisiä, jotka eivät millään tavalla usko, että ilmanvaihteet vaikuttavat tai voivat vaikuttaa muiden ihmisten mieleen tai ruumiisen. Minä en kuulu tähän ihmislajiin. Suoraan sanoen en voi uskoa, että sään muutokset, jotka niin suuresti vaikuttavat eläimiin, jopa elottomiinkin esineihin, olisivat vallan vaikuttamatta ihmisruumiin herkkätuntoiseen, monimutkaiseen rakenteesen. Osaksi luen siis ilman rauhattomuuden syyksi, että juuri sinä iltana mieleni tuntui niin raskaalta ja levottomalta. Kun uusi ystäväni Strange ja minä olimme sanoneet jäähyväiset ja kumpikin menneet kamariimme, ei minua vähääkään haluttanut mennä levolle. Jyrinä kulki yhä vielä niitä vuoriharjuja myöten, joiden keskellä ravintolamme seisoi. Välistä se kuului likempää, välistä etempää; mutta se kuului melkein lakkaamatta, ainoasti muutamien minuuttien loma-aikaa pitäen. En päässyt millään lailla irti huolettavista ajatuksista, jotka toinen toisensa perästä vastustamattomasti painoivat mieltäni.
— Tuskinpa lienee tarpeellista lisätä, että aika-ajoin yhä muistelin toisessa kamarissa olevaa matkatoveriani. Hän oli melkein lakkaamatta mielessäni. Koko illan hän oli ollut raskaalla, synkällä mielellä, ja erotessamme näin hänen silmissänsä ilmeen, jota en voinut unohtaa.
— Meidän kamariemme välillä oli ovi eikä seinäkään ollut kovin paksu. Mutta sittenkään en ollut erottuamme kuullut ainoatakaan ääntä, joka olisi ilmoittanut, että hän oli kamarissaan, vielä vähemmin mitään, josta olisin huomannut hänen olevan valveilla ja liikkeellä. Silloisessa mielentilassani, herra, tämä äänettömyys minua peloitti, ja monenlaiset hullut arvelut — että hän voisi olla kuollut tai saada suonenvetokohtauksen tai jotakin muuta, — risteilivät päässäni, etten lopulta voinut hillitä itseäni. Minä menin siis ovelle, kuuntelin hyvin tarkkaan, vaikka turhaan, eikö kuuluisi mitään, jopa viimein koputin jokseenkin kovasti. Ei tullut vastausta. Nytpä en malttanut viipyä enää, vaan heitin sikseen kaikki kursastelemiset ja astuin sisään.
Kamari näkyi avaralta ja autiolta, sillä huonekaluja oli vähän. Ainoa palava kynttilä valaisi sitä niin hämärästi, että oli melkein mahdotonta — paitsi salamoiden välähtäessä — eroittaa mitään sen suurissa, pimeissä nurkissa. Pieni, huononpuolinen sänky seisoi yhdellä seinällä ja sitä peittivät keltaiset pumpuliuutimet, jotka riippuivat alas kattoon kiinnitetystä suuresta rautarenkaasta. Muita huonekaluja ei ollut paitsi kahta vanhaa tuolia, yöpöytää ynnä vielä vanhaa piironkia, joka samassa toimitti pesupöydän virkaa. Sen päälle, näet, oli asetettu pieni pesuvati, pesukannu ja pyyhinliina. Yöpöydällä seisoi suuri vanhanaikuinen peili veistoksilla koristetuissa kehyksissään.
— Kaikki nämät näin epäilemättä silloin, koska ne nyt niin hyvin muistan. Vaan enpä ymmärrä kuinka olisin ne nähnyt, sillä minusta tuntuu että astuessani kamariin kaikki aistimieni ja mieleni voima kohdistui siihen aaveentapaiseen haamuun, joka seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, peilin edessä.
— Sitäpä oli kauhea katsella! Pöydällä seisovan ainoan kynttilän hämärä valo valaisi Strangen kasvoja alhaaltapäin ja kuvasti (sen nyt muistan) hänen kasvonsa suurena ja mustana varjona seinälle hänen taaksensa sekä myös lakeen hänen yläpuolellensa. Hän oli hiukan eteenpäin kumarruksissa, nojasi kättänsä pöytään, ja katsoi hirvittävästi tuijottaen peiliin, joka seisoi hänen edessään. Hiki helmeili kalmankarvaisella otsalla. Hänen jäykät kasvonpiirteensä ja kalpeat huulensa näyttivät hämärässä valossa hirveämmiltä kuin mitä sanoin voin selittää. Hän oli niin kokonaan vaipunut hämmästykseensä, ettei hän ollut huomannut koputustani ovelle eikä myöskään askelteni kolinaa. Ei hän sittenkään liikahtanut eikä muuttunut muodoltaan, vaikka huusin häntä ääneen nimeltä.
— Sepä oli kauhistuttava näky: avarassa, autiossa kamarissa, äännettömyydessä joka oli jotakin enempää kuin vain äänettömyyttä, tuo aaveentapainen haamu, joka jostakusta käsittämättömästä syystä oli kivettynyt! Ja tuo äänettömyys ja tuo hiljaisuus! Ukkosenkin jyrinä tällä hetkellä oli vaiennut. Sydämeni oli säikähdyksestä käynyt liikkumattomaksi. Sitten vaistomaisesti hiivin hitain askelin yhä likemmäksi pöytää, ja viimein — peläten saavani nähdä siinä vieläkin hirvittävämmän aaveen kuin se, mikä jo oli silmieni edessä — katsahdin hänen olkapäänsä yli peiliin. Sitä tehdessäni satuin koskettamaan hänen käsivarttansa, vaikka vain hiljaa. Samassa tuo lumous, joka oli häntä siteissään pitänyt — kukaties kuinka kauan? — näkyi kadottaneen voimansa ja hän palasi tosimaailmaan. Hän kääntyi puoleeni yhtä äkillisesti kuin tiikeri hyökkää saaliinsa kimppuun ja tarttui käsivarteeni.
— Kerroin teille, että ennenkuin astuin ystäväni kamariin, oli mieleni jo ollut raskas ja levoton. Mutta tällä hetkellä oli pakko ryhtyä johonkin toimeen ja tämän miehen tuskan rinnalla kaikki omat tunteeni näyttivät niin mitättömiltä, että minun rauhattomuuteni melkein kokonaan katosi. Minä tunsin, että minun täytyi olla rohkea.