— Kasvot edessäni olivat kuitenkin taas masentamaisillaan rohkeuttani. Silmät, jotka tuijottivat minuun, olivat niin täynnä kauhistusta, huulet edessäni — jos niin sopinee sanoa — näyttivät aivan mykiltä. Onneton mies katsoi kauan aikaa minua silmiin, ja sitten pitäen minua yhä vielä käsivarresta kiinni, hän käänsi pois päänsä, hitaasti, aivan hitaasti. Minä olin koetellut vetää häntä hiljaa pois peilin edestä, mutta hän ei tahtonut liikkua paikaltaan, ja nyt hän taas tuijotti peiliin yhtä kiinteästi kuin taannoin. En malttanut nyt enää, vaan vedin hänet vähitellen pois, käyttäen niin paljon väkivaltaa kuin välttämätöntä oli. Sillä tavoin sain hänet talutetuksi tuolille, joka seisoi sängyn vieressä. — Tulkaa! — sanoin — pitkän äänettömyyden jälkeen kuului ääneni omastakin mielestäni kolealta ja oudolta — tulkaa! Te olette liiaksi väsyksissä, ja ilma teitä rasittaa. Ettekö arvele parhaaksi mennä levolle? Mitä jos kävisitte sänkyyn? Sallikaa minun koettaa lääkärintaitoani ja antaa teille viihdyttävää lääkettä.
— Hän piteli minua kädestä ja katsoi hartaasti silmiini. — Nyt tuntuu paremmalta, — sanoi hän viimein hyvin heikolla äänellä. Yhä edelleen hän katsoi hartaasti silmiini. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut tehdä tai sanoa jotakin, mutta siihen hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkeutta. Viimeinpä hän nousi tuolilta, jonne olin asettanut hänet istumaan, ja meni, viitaten minua seuraamaan, jälleen lattian poikki yöpöydän luo, peilin eteen. Koko hänen ruumiinsa värähteli katsoessaan siihen. Mutta nähtävästi hän pakoitti itseään tekemään sitä, mitä hän oli aloittanut. Hän pysyi paikallaan ja viittasi, silmiänsä siitä siirtämättä, että minun piti tulla hänen viereensä seisomaan. Sen tein.
— Katsokaa tuohon! — sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. Hän nojasi taas niinkuin taannoinkin kätensä pöydään. Hän viittasi vain päällään peiliin, selittäen mitä hän tahtoi. — Katsokaa tuohon! — sanoi hän uudestaan.
— Minä tein niinkuin hän käski.
— Mitä te näette siinä? kysyi hän nyt.
— Mitäkö näen? — toistin minä, yrittäen puhua niin iloisesti kuin mahdollista, ja kuvaten hänen omaa muotoansa niin hyvin kuin taisin. —Näenhän sangen, sangen kalpeat kasvot; laihat, kuopistuneet posket —
— Mitä? — huusi hän pelästyneellä äänellä, jonka syytä en voinut ymmärtää.
— Laihat, kuopistuneet posket, — jatkoin minä, — ja kaksi kuopistunutta silmää, joiden terät ovat sangen suuret.
— Minä näin ystäväni muodon muuttuvan ja tunsin kuinka hänen sormensa vielä kovemmin tarttuivat käsivarteeni. Minä katkaisin heti puheeni ja käännyin hänen puoleensa. Hän ei kääntänyt päätään, vaan katsoi yhä peiliin ja näkyi ponnistelevan saadakseen sanat suustaan.
— Mitä? — änkytti hän viimein. — Te-kin siis näet-te sen?