— Mitäkö näkisin? — kysyin kohta.
— Nuot kasvot! — huusi hän kauhistuksella. — Nuot kasvot — jotka eivät ole omani — ja jotka — minä aina näen omien kasvojeni asemesta — aina!
— Tästä selityksestä minä kävin sanattomaksi. Nyt oli salaisuus selitetty — vaan minkälainen selitys! Pahempi, sadoin verroin pahempi kaikkea mitä olin saattanut ajatella. Mitä! Eikö tämä mies voinut nähdä omaa kuvaansa peilissä? Ja oliko siinä hänen mielestään toinen kuva? Tämän ajatuksen kauheus saattoi minut ensihetkenä sanattomaksi. Mutta sitten huomasin minkä pahan vaikutuksen äänettömyyteni teki häneen.
— Ei, ei, ei! — huusin minä niin pian kuin kykenin puhumaan. — Ja sata kertaa ei! Tietysti näen teidän kuvanne enkä kenenkään muun. Teidän muotoanne olin kuvaavinani, teidän ainoasti.
— Mutta hän ei kuunnellut sanojani. — Katsokaapa tuohon! — sanoi hän matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä, osoittaen omaa kuvaansa peilissä. — Kenenkä muodon tuossa näette?
— Teidän tiedysti! — Ja sitten lisäsin, hetken kuluttua: — Kenenkäs sitten te näette?
— Ikäänkuin tietämättään vastasi hän: — Hänen — ainoasti hänen — aina vain hänen! — Hän seisoi hetken ääneti ja huusi sitten kovalla ja kauhistavalla kiljahduksella: — Aina hänen, aina hänen vain! — ja kaatui tunnotonna lattialle.
— Nyt edes tiesin mitä minun piti tehdä. Tässä kumminkin oli seikka edessä, minkä ymmärsin. Niinkuin aina oli minulla tälläkin matkalla mukanani pieni rasiallinen lääkkeitä ja lääkärinkojeita. Niillä tein siis, mitä tässä oli tarpeen. Ensin herätin onnettoman sairaan tainnoksista: sitten nukutin hänet lääkkeillä lepoon, jota hän niin suuresti kaipasi. Hän tuli kovasti kipeäksi, olipa muutamia päiviä aivan kuoleman kielissä. En siis voinut jättää häntä, vaikka minun välttämättä olisi pitänyt lähteä Lontoosen. Kun hän alkoi parata, kirjoitin Englantiin kirjeen palvelijalleni John Maseylle, jonka tiesin luotettavaksi mieheksi, ja käskin hänen tulla luokseni. Annettuani hänelle pääasialliset tiedot sairaan tilasta, jätin hänet sinne hoitajaksi, sillä käskyllä että sairas olisi tuotava kotimaahan takaisin, niin pian kuin hän suinkin jaksoi.
— Pysyipä tuo kauhistuttava tapaus alinomaa mielessäni. Joka päivä olin näkevinäni silmieni edessä tuon onnettoman miehen, välistä vimmastuneena lyövän rikki peilin, joka viattomasti aiheutti hänen tuskaansa, välistä seisovan liikahtamatta tuon hirmukuvan edessä mikä hänet kiveksi jähmistytti. Minä muistelin kuinka kerran, poikettuamme tiepuolessa olevaan ravintolaan, satuin hänet äkkiä näkemään. Hän seisoi samalla tapaa aivan kirkkaalla päivällä. Hän seisoi selin minuun, ja minä odotin ja katsoin melkein puolen tuntia. Mutta hän seisoi yhä vaan liikkumatta, hiiskumatta, eikä edes näkynyt hengeäkään vetävän. En tiedä oikein sanoa kumpainenko oli hirvittävämpää tämäkö näky täydessä päivän valossa vai tuo sydänyöllä, kun ukkosen jyrinä kulki vuorien välitse.
— Lontoosen palattuansa, missä hänellä omassa talossaan oli johonkin määrin valta käskeä, mitä kaluja sai olla, mitä ei, Strange raukka tuli paremmin toimeen kuin missään muualla. Harvoin hän kävi ulkona paitsi yön aikana. Mutta olenpa kuitenkin pari kertaa päivälläkin seurannut häntä kävelyillä, ja joka kerta olen nähnyt hänet suuressa tuskassa, jos oli kuljettava peilikaupan ohi.