Nyt on melkein vuosi siitä, kun ystävä parkani seurasi minua tänne, minne minä olin vanhoiksi päivikseni muuttanut. Viime kuluneina kuukausina on hän päivä päivältä yhä ollut huononemassa. Keuhkoihin on tullut tauti, joka vie hänet hautaan. Lisättävää olisi vielä, sivumennen, että John Masey on lakkaamatta pysynyt hänen luonaan, siitä asti kun hänet siihen toimitin. Minun silloin siis täytyi hankkia itselleni toinen passari.
— Ja sanokaapas nyt, — lopetti tohtori kertomuksensa, — oletteko ikänä kuullut surkeampaa juttua, ja lieneekö kukaan ihminen ollut niin kauhean mielikuvituksen alainen kuin hän?
Juuri kun olin vastaamaisillani, kuului askeleita rappusista, ja ennenkuin sain sanat suustani, tuli ukko Masey sisään kiireesti ja pelästyksissään.
— Minä juuri kerroin tälle herralle, — sanoi tohtori, joka ei kohta huomannut ukon muuttunutta muotoa, — kuinka te minusta luovuitte ja menitte nykyisen isäntänne palvelukseen.
— Voi, herra! — vastasi mies levottomalla äänellä, — pelkäänpä pahasti, ettei hän enää kauan aikaa pysy minun isäntänäni.
Tohtori kavahti paikalla istualtaan ylös. — Mitä? Voiko hän huonommin?
— Minun luullakseni, herra tohtori, hän on kuolemaisillaan, — sanoi ukko.
— Tulkaa mukaan, herra! Te ehkä voitte olla apuna, jos maltatte pysyä hiljaa. — Näin sanoen tohtori kaappasi hattunsa, ja muutamien minuuttien päästä me olimme Korvaustalon edessä. Vielä muutamien sekuntien kuluttua seisoimme yläkerroksessa kamarissa, jota uutimet pimittivät. Vuoteella edessäni makasi kalmankarvainen, laihtunut, nähtävästi kuolemaisillaan oleva mies. Se oli hän, josta juuri olin kuullut kerrottavan.
Sisään astuessamme hän makasi silmät ummessa, ja minulla oli siis tilaisuutta tarkastaa hänen ulkomuotoansa. Siinäpä näkyi selvään surkean elämän jäljet. Piirteiltään kasvot olivat säännölliset, jopa tavallansa kauniit. Niiden kauneutena oli erinomainen hienous ja pehmeys. Voimaa ei niissä näkynyt vähääkään. Kenties siinä voiman puutteessa olikin alkusyy niihin hairauksiin — kenties siihen rikokseen — joka tämän miehen elämän oli saattanut niin surkeaksi. Kenties rikokseen? Tuskin oli ajateltava, että niin hirveä, kaiken elinkautta kestävä tuska, kuin se joka häntä vaivasi, olisikaan voinut syntyä, jollei hän jollakulla rikoksella olisi semmoisen rangaistuksen alaiseksi joutunut. Mikä se rikos oli, sen saisimme kohta kuulla.
Usein, luulisinpa aina, sattuu että nukkuva mies, jos hänen unensa ei ole tavattoman raskas, herää, kun joku katselee häntä. Niin nytkin tapahtui. Kun me katsoimme häntä, niin nukkuja äkkiä heräsi ja katsahti meihin. Hän ojensi kätensä ja puristi heikosti tohtorin kättä. — Kuka tuo on? — kysyi hän sitten, osoittaen minua.