— Tahdotteko, että hän menee pois? Tämä herra tietää vähäisen teidän taudistanne ja säälii kovin teidän tilaanne. Mutta hän lähtee kohta, jos niin tahdotte, — sanoi tohtori.
— Ei. Pysyköön vaan.
Minä kävin syrjemmäksi istumaan, mistä voin kuulla ja nähdä kaikki, sairasta häiritsemättä. Siten odottelin mitä tulisi. Tohtori Garden ja ukko Masey seisoivat vuoteen vieressä. Hetken ajan olimme kaikki ääneti.
— Tuokaa minulle peili! — sanoi yht'äkkiä Strange.
Näistä sanoista me kaikki säpsähdimme.
— Minä olen kuolemaisillani, — ettekö tahdo täyttää viimeistä pyyntöäni?
Tohtori Garden kuiskasi vanhan Maseyn korvaan, ja tämä läksi ulos. Hän ei viipynyt kauan poissa, sillä hän kävi vain naapuritalossa. Tullessaan oli hänellä soikea peili kädessänsä. Väristys kävi sairaan koko ruumiin läpi, kun hän sen näki.
— Pankaa se, — sanoi hän heikolla äänellä, — vaikka mihin — vähäksi aikaa.
Ei kukaan meistä puhunut. Minä uskon, että tällä odotuksen hetkellä ei kukaan meistä olisi saanut sanaakaan suustaan, vaikka olisi yrittänyt.
Sairas koetti kohota istualle. — Pankaa minulle tyyny tueksi selän taakse, — sanoi hän. — Minun on vaikea puhua — minulla olisi jotakin sanomista.