— Kuinka pian voitte olla valmiina? — oli vastaus.
— Huomenaamulla.
Silloin en ollut vielä nainut mies, enkä tietänyt mitään estettä lähdölleni. Estettä ei tullutkaan. Minä matkustin maata myöten Ranskan kautta Marseilleen ja kuljin siitä laivassa perille. Ei ollut vielä kulunut monta päivää saatuani käskyn, kun jo astuin Aleksandrian postikonttoriin. Siellä oli asiat jokseenkin sekaisin ja mullin-mallin. Sillä herra Forbes, niinkuin kohta tultuani sain tietää, oli jo koko edellisen viikon ollut kuolemaisillaan ja päämiehen poissaolosta oli ollut tavalliset seuraukset. Minä ilmoitin olevani määrätty postimestarin virkaa toimittamaan, ja menin sitten erään sihteerin mukana siihen taloon, missä onneton postimestari ja hänen vielä onnettomampi vaimonsa asuivat. Tässä kertomuksessa ei ole sijaa tavallisille matkamiehen tarinoille siitä ihmeellisestä kaupungista, mihin niin äkkiarvaamatta olin joutunut. Olkoon siinä kyllin kun sanon, että pimeä, ummehtunut kamari, mihin minut käskettiin kysyessäni emäntää, oli sangen huonosti kalustettu ja vailla kaikkia noita pieniä sivistyksen ja aistin jälkiä, jotka meidän englantilaisissa vieraskamareissa ovat niin hauskat nähdä. Seisoipa kuitenkin pimeässä nurkassa piano avattuna ja nuottivihko sen päällä. Odottaessani rouva Forbesin tuloa, astuin omia aikojani likemmäksi pianoa ja aloin katsoa mitä nuotteja siinä oli soitettu. Samassapa silmäni sattuivat vanhanmuotiseen, punaisella Marokon nahalla päällystettyyn naisen työrasiaan, joka seisoi pianolla. Naisen työrasia se nähtävästi oli, sillä kannen alta, joka ei ollut aivan kiinni suljettu, riippui muutamia pumpuli- ja silkkilankoja. Ikäänkuin unessa — sillä vaikea minun oli uskoa, että se olisi totta — vein rasian likemmäksi ikkunaa ja siellä — näkyi selvään silmien edessä nahkaan piirretty kuva, — tuo salaliittolaistunnusmerkki: väkipuukolla lävistetty sydän. Tästä Aleksandrian postihöyrylaiva-asiamiehen vieraskamarista oli siis pääministerin kirjearkku viimeinkin löytynyt!
Muutamia minuutteja seisoin siinä ikäänkuin unessa ja katselin rasiaa ikkunasta tulevan hämärän valossa. Kuinkahan tämä saattoi olla totta! Mielessäni varmaan kuvittelin hullutuksia! Mutta kepeä astunta, joka, vaikka se olikin kepeä, kuului selvästi lähenevän, ja teki lopun hämmästyksestäni. Kiireesti, ennenkuin ovi aukeni, panin rasian takaisin pianolle ja kumarruin alas ikäänkuin katsastelisin nuotteja. En ollut ilmoituttanut nimeäni rouva Forbesille, sillä minä luulin, ettei hän kuitenkaan tuntisi minua. Eikä hän myöskään tässä hämärässä voinut selvästi eroittaa kasvojani. Mutta minä näin hänet selvästi. Se oli sama pieni, laiha vartalo, sama lapsellinen muoto, sama kaunis tukka kuin neiti Anna Cliftonilla. Hän astui kiirein askelin lattian poikki, ojentaen molemmat kätensä lapsellisella, rukoilevalla tavalla.
— Voi! — vaikeroitsi hän, äänellä joka tunki sydämeni läpi, — hän on kuollut! Hän kuoli juuri!
Ei ollut nyt sopiva hetki ruveta puhumaan punaisesta Marokon nahalla päällystetystä rasiasta. Tämä pieni, lapsellinen olento, joka tuskin näytti päivääkään vanhemmalta kuin nähdessäni hänet rautatiepostivaunussa, oli nyt leskenä vieraassa maassa, kaukana kaikista ystävistä, jos en minä semmoiseksi osoittanut itseäni. Minulla oli mukanani kirje, jonka hänen isänsä oli lähettänyt hänelle. Ensimäisenä tehtävänä oli minulla pitää huolta hänen miehensä hautajaisista, jotka olivat kohta toimitettavat. Kolme tai neljä viikkoa kului ennenkuin sääliväisyyden tunne salli minun ruveta tiedustelemaan mikä salainen osa hänellä oli ollut tuossa postille uskotun valtion omaisuuden rohkeassa varkaudessa.
En saanut sen enempää nähdä työrasiaa. Katkerassa surussansakin rouva Forbes kuitenkin oli muistanut sen verran olla varovainen. Ennenkuin minä toista kertaa pääsin samaan vieraskamariin, missä sen olin keksinyt, oli hän korjannut vaarallisen kalun pois näkyvistä. Minä olin pahassa pulassa arvellessani millä keinoin saisin sen vielä kerran nähdä; mutta lujasti olin päättänyt, ettei rouva Forbes saisi lähteä Aleksandriasta ennenkuin hän olisi täydellisesti tunnustanut minulle asian. Hänen täytyi viipyä täällä jokseenkin kauan odottaessaan matkarahoja ja kirjeitä Englannista. Tällä ajalla ensi tuskan katkeruus helpoittui, ja tuo vilkkaus ja suloisuus, joka minua niin suuresti oli miellyttänyt, kun ensikerran näimme toisiamme, virkosi melkein entiseen voimaansa. Samassa kuin säälintunne jonka hänen surunsa oli minussa herättänyt, oli hävinnyt, lisääntyi uteliaisuuteni lisääntymistään, niin että lopulta en enää saanut sitä hillityksi. Yhtenä päivänä toin mukanani neulotun kukkaron, joka oli mennyt vähän rikki, ja pyysin että hän, sill'aikaa kun hänen luonansa olin, korjaisi hajonneet silmukat.
— Minä käsken palvelijan tuoda työrasianne, — sanoin vielä, nousten ja kutsuen palvelijaa. — Rouvalla on punaisella Marokon nahalla päällystetty työrasia — sanoin palvelijalle kun hän oli tullut sisään.
— On herra, — vastasi tämä.
— Missä se on?