— Oikein mielelläni, Matti, — vastasin; — menemmekö Gozzolin ravintolaan?
— Ei, ei, — sanoi hän kiireesti. — Johonkuhun rauhallisempaan paikkaan — johonkuhun paikkaan missä voimme keskenämme puhella. Minulla on jotakin sanomista sinulle.
Nyt huomasin, että hän näytti kalpealta ja levottomalta ja ahdistava pelon tunne rupesi minuakin painamaan. Me päätimme mennä Piscatoreen, pieneen, syrjäiseen ravintolaan, likelle vanhaa sataman laituria. Siellä istuimme syömään siivottomassa, tupakan hajuisessa tuvassa, missä tavallisesti vieraili vain merimiehiä. Matti tuskin söi ruuanpalaistakaan; mutta, kohta käskettyään pullon Sisilian viiniä, hän joi ahkerasti.
— No, Matti, — sanoin, kun viimeinen ruokalaji tuotiin pöytään, — mitä kuuluu?
— Pahaa.
— Sen kyllä arvasin näöstäsi.
— Pahaa minulle — ja pahaa sinullekin. Gianetta —
— Mitä Gianetasta?
Hänen sormensa pyyhkivät huulia, ikäänkuin kuumetaudin väänteissä.
— Gianetta on petturi — pahempi kuin petturi, — sanoi hän käheällä äänellä. — Hän pitää rehellisen miehen sydäntä yhtä halvassa arvossa kuin kukkasta, minkä hän pistää tukkaansa — pitää sitä päivän ja sitten hylkää iäksi päiviksi. Hän on kavalasti pettänyt meitä kumpaistakin.