— Voi Gianetta! — sanoin innokkaasti, — ole toki vain hetken aikaa vakava! Minä olen tosin sivistymätön mies, sitä en kiellä — en millään tavalla kyllin hyvä tai taitava teille kelvatakseni — mutta minä rakastan teitä kaikesta sydämestäni, eikä keisarikaan voisi tehdä enempää.
— Siitä olen sangen iloinen, — vastasi hän, — enkä soisikaan että vähemmän rakastaisitte minua.
— Sitten ette suinkaan tahdo saattaa minua onnettomaksi! Tahdotteko luvata minulle?
— En lupaa mitään, — sanoi hän, uudestaan purskahtaen nauruun; — paitsi sen etten mene naimiseen Matteon kanssa!
Paitsi sen ettei menisi naimiseen Matteon kanssa! Ainoasti sen! Ei yhtään toivoa herättävää sanaa minulle itselleni. Ei mitään muuta kuin että hän hylkäsi ystäväni. Siitä sain, jos voin, ottaa itselleni lohdutusta ja itsekästä iloa ja jonkunlaista halpaa rauhallisuutta. Ja niinpä minä, häpeäkseni sen tunnustan, teinkin. Minä tartuin kiinni tuohon turhaan toivoon ja, hullu kuin olin, annoin hänen taas päästä ilman selvää vastausta. Siitä päivin en enää yrittänytkään hillitä mieltäni, vaan riensin umpisilmin eteenpäin — turmiota kohti.
Lopulla minun ja Matin väli niin paheni, että julkiriita näkyi olevan lähellä. Me kartimme toinen toistamme, tuskin vaihdoimme kymmenkunnan sanaa päivässä, ja luovuimme kaikista vanhoista tavoistamme. Siihen aikaan — minua kauhistuttaa sitä muistellessani — oli monta hetkeä, jolloin tunsin vihaa häntä kohtaan.
Näin kului vielä neljä, viisi viikkoa, jolla ajalla juopa meidän välillämme yhä syveni ja leveni päivä päivältä. Helmikuu tuli, ja helmikuun kanssa karnevaali.[1] Genovassa, niin sanottiin, se sinä vuonna oli tavattoman ikävä; ja niinpä se taisi todella olla. Sillä paitsi siellä-täällä pääkatujen varrella ikkunasta riippuvia lippuja ja juhlapukuisia naisia, ei näkynyt mitään muuta ilon merkkiä. Toisena karnevaalipäivänä, muistaakseni, palasin illan hämärässä Genovaan, oltuani koko päivän junassa. Asemahuoneen etehisessä tapasin Matti Pricen. Hän astui luokseni ja laski kätensä minun käsivarrelleni.
[Footnote 1: Katolisissa maissa tavallinen laskiaisilo.]
— Sinä tulet myöhään, — sanoi hän. — Minä olen jo melkein tunnin ajan odotellut sinua. Syömmekös illallisen yhdessä tänään?
Herkkätunteinen kuin olen, heräsi minussa heti entiset paremmat tunteeni kuullessani tämän ystävyyden osoituksen.