— Vielä on yksi asia, minkä voin lisätä, — jatkoi hän vastahakoisesti, — vain todistaakseni, mikä kavala petturi tuo nainen oli. Meillä — meillä piti olla häät ensi kuussa.
— Meillä? Kellä? Mitä tarkoitat?
— Minä tarkoitan, että me olisimme menneet naimisiin, Gianetta ja minä.
Äkillinen vimman, ylenkatseen ja uskomattomuuden myrsky riehahti sydämessäni, kun sen kuulin; se näkyi saattaneen minut aivan järjettömäksi.
— Sinä! — huusin. — Gianettako olisi mennyt naimisiin sinun kanssasi! Sitä en usko!
— Soisinpa etten olisi uskonut sitä itsekään, — sanoi hän, katsoen ylös ikäänkuin hämmästyen minun vimmaani. — Mutta hän lupasi tulla vaimokseni, ja minä uskoin silloin hänen puhuvan totta.
— Minullepa hän muutamia viikkoja sitten vakuutti, ettei hän menisi milloinkaan sinun kanssasi naimisiin.
Hänen poskensa punastuivat, hänen otsansa synkistyi; mutta vastatessansa hänen äänensä oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin.
— Vai niin! — sanoi hän. — Se on vain yksi petos lisäksi. Minulle hän sanoi hylänneensä kosimisesi; siitä syystä me pidimme kihlauksemme salassa.
— Puhu täyttä totta, Matti Price, — sanoin minä, melkein mielipuolena luulevaisuudesta. — Tunnusta, että jok'ainoa sanasi on valhetta! Tunnusta, että olet Gianetalta saanut rukkaset ja että pelkäät minulle ehkä onnistuvan paremmin kuin sinulle. Ja niin ehkä onnistuneekin — ehkä onnistuneekin viimein!