— Oletko hullu! — huusi hän. — Mitä tarkoitat?
— Sitä, että arvelen juttusi paljaaksi juoneksi, jolla tahtoisit saada minut pois tieltä Englantiin. En usko sanaakaan todeksi koko tarinastasi. Sinä olet valehtelija, ja minä vihaan sinua.
Hän nousi istualta, laski toisen kätensä tuolin selkänojalle ja katsoi minua ankarasti silmiin.
— Jos et olis Benjamin Hardy, — sanoi hän lujalla äänellä, — niin eipä sinun raatoosi jäisi paljon henkeä!
Tuskin olivat ne sanat päässeet hänen suustaan, niin karkasin hänen kimppuunsa. En ole koskaan voinut selvään muistaa mitä sitten tapahtui. Kirous — kolahdus — taistelu — silmittömän vimman hetki — parahdus — monta ääntä sekaisin — outoja kasvoja ympärillä. Sitten näin Matin makaavan avuksi rientäneen miehen käsivarrella. Itse seisoin vapisevana, hämmästyneenä. Puukko putosi kädestäni. Verta näkyi lattialla, verta kädessäni, verta Matin paidassa. Ja sitten kuulin nuo kauhistuttavat sanat:
— Voi, Ben, sinä olet murhannut minut!
Eipä hän kuollut kuitenkaan silloin ja siellä. Hän vietiin lähimpään sairashuoneesen ja makasi muutamia viikkoja elon ja kuolon vaiheella. Hänen tilansa sanottiin olevan vaikean ja vaarallisen. Puukko oli iskenyt juuri kaulaluun alapuolelle ja sattunut keuhkoihin. Hän ei voinut puhua eikä kääntyä, tuskin oikein henkeäkään vetää. Ei hän jaksanut itse nostaa päätäänkään, jos juoda tahtoi. Minä istuin hänen vieressään yöt, päivät, koko sen surullisen ajan. Minä luovuin virastani rautatiellä; minä muutin pois asunnostamme Vicolo-Balbo kadun varrelta; minä koetin unohtaa, että Gianetta Coneglia nimistä naista olikaan olemassa. Minä elin ainoastaan Matin tähden; ja hän, luullakseni, pikemmin minun kuin oman itsensä tähden koetti pysyä hengissä. Näinä katkerina, hiljaisina tuskan ja katumuksen hetkinä, jolloin ei kukaan muu paitsi minä, saanut tuoda hänelle juomista tai kohentaa hänen päänalaistansa, palasi vanha ystävyytemme vielä uskollisempana, lujempana kuin mitä se olikaan ollut. Hän antoi minulle anteeksi täydesti ja vapaaehtoisesti, Ja kiitollisuuteni osoitukseksi olisin minä mielelläni antanut henkeni.
Viimeinkin tuli kirkas kevätaamu, jona hän haavasta parantuneena, vaan vielä heikkona kuin lapsi, astui horjuvin askelin ulos sairashuoneen portista, nojauten minun käsivarteeni. Hän ei ollut aivan terve eikä, sen kauhistuksekseni ja tuskakseni kuulin, voinut koskaan tullakaan terveeksi. Hyvällä hoidolla hän saattoi elää muutamia vuosia; mutta keuhkot olivat auttamattomasti vialla, eikä hänestä ikänä voinut tulla aivan tervettä, täysivoimaista miestä. Nämät sanat sanoi sairashuoneen ylilääkäri minulle salaa, kun sanoin jäähyväiset; hän neuvoi, että veisin Matin vielä lämpimämpään ilmanalaan.
Minä vein hänet pieneen Rocca nimiseen merikaupunkiin, noin viisi peninkulmaa etelään päin Genovasta, syrjäiseen, suojaiseen paikkaan Rivierarannikolle, missä meri hohti taivastakin sinisempänä, ja missä rantakallioilla viheriöitsi eriskummallisia kuumien maiden kasveja: kaktuksia, aloeita sekä Egyptin palmuja. Siellä asetuimme asumaan erään käsityöläisen taloon, ja Matti, niinkuin hän itse sanoi, »ryhtyi täydellä vakavuudella toipumistoimiin». Mutta valitettavasti sitä tointa ei mikään voinut edistää. Päivän toisensa jälkeen hän meni meren rannalle ja istui siellä tuntikausia, hengittäen meri-ilmaa ja katsellen meren selällä ohikulkevia purjeita. Pian hän ei jaksanut astua kauemmaksi kuin puutarhaan talon edustalle. Jonkun ajan kuluttua hänen täytyi viettää päivänsä vuoteella avonaisen ikkunan ääressä, kärsivällisesti odottaen loppua. Voi, loppua! siihen sitä nyt jo oli tultu! Hän riutui nopeasti, lakastui kesäkukkien lakastuessa, ja tiesi aivan hyvin niittäjän jo olevan tulossa. Hän ei yrittänytkään enää muuta kuin helpoittaa minun omantuntoni tuskia ja valmistaa minua siihen, minkä täytyi tapahtua.
— En tahtoisi elää kauemmin, vaikka saisinkin, — sanoi hän eräänä kesäiltana, maatessaan vuoteellaan ja katsoen tähtiin. — Jos tällä hetkellä saisin valita, niin lähtisin täältä. Mutta soisin Gianettan saavan tietää, että olen antanut hänelle anteeksi.