— Kyllä hän saa sen tietää, — vakuutin, vavisten äkkiä päästä jalkoihin asti.
Hän puristi kättäni.
— Ja kirjoitatko isälleni?
— Kirjoitan.
Minä olin vetäytynyt hiukan syrjään, ettei hän näkisi kyyneleitä, jotka virtailivat pitkin poskiani. Mutta hän kohosi käsivartensa nojaan ja katsoi ympärilleen.
— Älä pelästy, Ben, — kuiskasi hän, laski sitten taas uupuneena päänsä tyynylle — ja kuoli.
* * * * *
Semmoinen oli loppu. Sillä tavalla kaikki loppui, mikä minulle elämässä oli rakasta. Minä hautasin hänet sinne, missä vieras meri loiskii vierasta rantaa vastaan. Minä seisoin haudan ääressä, kunnes pappi ja muu saattoväki oli lähtenyt. Minä katsoin kuinka hauta täytettiin, kunnes se oli turpeilla peitetty ja haudankaivaja tallannut pinnan kovaksi. Silloin, silloin vasta tunsin, että olin kadottanut hänet iäksi, ystävän, jota olin rakastanut ja vihannut, ja jonka olin murhannut. Silloin, silloin vasta näin, ettei minulla enää olisi rauhaa, ei iloa, eikä toivoa. Siitä hetkestä sydämeni kovettui ja elämä tuntui minusta olevan täynnä kirousta. Kaikki minua inhotti, yö yhtä paljon kuin päivä, meri yhtä paljon kuin maa, työ yhtä paljon kuin lepo, ruoka yhtä paljon kuin uni. Minä olin saman kirouksen alainen kuin Kain, eikä sen paino yhtään helpoittanut, vaikka veljeni oli antanut minulle anteeksi. Rauha maassa oli minulta kadonnut, ja hyvä tahto ihmisiä kohtaan oli myös kuollut sydämessäni. Muutamia ihmisiä omantunnon vaiva tekee leppeiksi; minua se vain paadutti. Minä rupesin vihaamaan kaikkia ihmisiä, ja kaikista enimmin vihasin sitä naista, joka oli tunkeutunut väliimme ja hävittänyt meidän molempien onnen.
Matti oli pyytänyt, että menisin Gianetan luokse ilmoittamaan, että hän oli antanut anteeksi. Mielemmin olisin tosin mennyt Genovan satamaan, ottanut jonkun kaleeriorjan villalakin ja luotikahleen ja käynyt hänen sijaansa raskaimpaan työhön; mutta kuitenkin tein kaikki mitä voin, täyttääkseni hänen käskyään. Minä menin Genovaan, yksinäni ja jalkaisin. Minä menin Genovaan, aikoen sanoa tytölle: »Gianetta Coneglia, hän antoi teille anteeksi, mutta Jumala ei anna!» Mutta en löytänytkään häntä. Heidän pienessä puodissaan oli jo toinen kaupitsemassa. Naapurit eivät tietäneet muuta kuin että äiti ja tytär äkkiä olivat lähteneet kaupungista, ja että Gianetta kuului olevan markiisi Loredanon suojassa. Minä tiedustelin sieltä, täältä. Minä kuulin heidän muuttaneen Neapeliin. Levotonna ja välinpitämättömänä rupesin konemieheksi ranskalaiseen höyrylaivaan ja läksin jäljestä. Mutta, tultuani komealle maakartanolle, joka nyt oli Gianetan omana, sain kuulla hänen lähteneen sieltä kymmenen päivää varhemmin ja matkustaneen Pariisiin, missä markiisi oli Molempien Sisiliain lähettiläänä. Sentähden antauduin taas höyrylaivan palvelukseen, tulin sillä lailla Marseilleen ja kuljin sieltä osaksi jokea, osaksi rautatietä myöten Pariisiin. Siellä sitten päivä päivältä kuljeksin kaduilla sekä puistoissa, väijyelin lähettilään portilla, seurasin hänen vaunujansa, jopa viimein, monen viikon kuluttua, sain selvän Gianetan asunnosta. Minä kirjoitin hänelle ja pyysin päästä hänen puheilleen; mutta hän ajatti minut palvelijoillaan pois oveltansa, ja kirjeeni viskattiin minulle vasten silmiä. Silloin huusin ylös hänen ikkunoihinsa, anteeksiantamuksen sijasta kauheimmat kiroukset, mitä minun kielelleni sattui. Sen tehtyäni pudistin Pariisin tomut jaloistani ja rupesin vaeltamaan sinne-tänne maita, manteria myöten. Mutta ne ovat kaikki asioita, joista en huoli nyt laveammin kertoa.
Seuraavat seitsemän, kahdeksan elinvuottani kuluivat sangen levottomalla, vaihtelevalla tavalla. Synkkänä ja rauhatonna antauduin palvelukseen milloin täällä, milloin tuolla, miten sattui, ryhtyen milloin mihinkin työhön, palkasta välittämättä, kun vain työtä oli runsaasti ja alituisesti vaihtelua. Ensiksi tulin ylikonemestariksi ranskalaiseen laivaan, joka kulki Marseillen ja Konstantinopelin väliä. Tässä kaupungissa muutin erääsen Itävallan Lloydin höyryalukseen, ja kuljin jonkun aikaa Konstantinopelin, Aleksandrian, Jaffan ja muiden Itämaan kaupunkien välillä. Sitten sain konesepän paikan uudella erämaisella Aleksandrian—Suezin radalla. Sitten menin Itä-Indiaan ottaen osaa rautatierakennuksiin. Siellä viivyin kauan aikaa; se on: minä viivyin siellä melkein kaksi vuotta, joka minulle oli sangen pitkä aika. Enkä olisi niinkään pian sieltä lähtenyt, jollei sota silloin juuri olisi syttynyt Venäjää vastaan. Sinne minun teki mieleni, sillä vaarat ja vaivat olivat minulle yhtä mieleiset kuin muille ihmisille turvallisuus ja helppo elämä. Ja mitä hengen vaaraan tuli, niin tahdoin mielemmin kadottaa kuin säilyttää henkeni. Sentähden palasin Englantiin ja menin Portsmouthiin, missä hyvien todistuskirjojeni avulla kohta sain semmoisen paikan kuin halusin. Minä sain mennä Krimin niemelle konemestarina muutamassa kruunun laivassa.