— Hän taitaa jo olla sangen vanha mies?
— Vanhako? On kyllä! Mutta mitä se haittaa? Onpa hän terve, iloinen ja pulska kuin ainakin. Oletteko ennen nähnyt häntä?
— Olen, — vastasin, kääntäen pois kasvoni, — olen minä nähnyt hänet — monta vuotta sitten.
— Oletteko kuullut hänen naimisestaan?
Minä pudistin päätäni.
Sihteeri purskahti nauruun, hieroi käsiään ja nosti olkapäitään. — Kummallinen asia se on, — sanoi hän. — Siitä oli kauhean paljon juttuja aikanansa. Hän oli nainut jalkavaimonsa — aivan tavallisen halvan tytön — genovalaisen — hyvin kauniin. Mutta tietysti ei häntä oteta vastaan mihinkään seuroihin. Eikä kukaan käy hänen luonaan vieraana.
— Nainutko hänet! — huusin. — Se on mahdotonta!
— Vaan totta, sen vakuutan.
Minä nostin käteni otsalle. Tuntui siltä kuin olisin saanut kolahduksen.
— Onko rouvakin — onko rouvakin mukana?
— On kyllä — hän on aina ruhtinaan mukana — hän ei päästä häntä milloinkaan pois näkyvistään. Saattepa nähdä häntä — la bella duchessa! (kaunista ruhtinaan rouvaa).