Näin sanoen hän taas purskahti nauruun, hieroi käsiään, ja sitten hän meni takaisin virkahuoneesensa.
Päivä kului, tuskin muistan kuinka se kului, paitsi että koko sydämeni oli raivon ja katkeruuden myrskyssä. Kello 7.25 illalla oli tavallinen päivätyöni tehty; kello puolivälissä yksitoista olin taas asemalla. Olin jo tarkastanut veturia, käskenyt koneenlämmittäjän sytyttää tulta, varustanut öljyä voiteeksi koneesen, sanalla sanoen kaikki oli valmistettu. Silloin, kun juuri vertasin kelloani asemakelloon, tarttui joku käsivarteeni ja ääni kuiskasi korvaani:
— Oletteko te veturinkuljettaja, joka lähtee tätä ylimääräistä junaa viemään?
Puhujaa en ollut ikänä ennen nähnyt. Hän oli pieni, mustanverinen mies, paksu kaulavaate kaulassa, siniset silmälasit, musta, tuuhea parta, hattu silmillä.
— Te olette köyhä mies, arvaan minä, — sanoi hän kuiskaten kiireisellä, kiihkeällä äänellä — ja, niinkuin kaikki köyhät, ette suinkaan panisi pahaksi, jos teillä olisi enemmän rahaa. Tahtoisitteko ansaita parituhatta florinia?
— Millä keinolla?
— Hst! Pysähtyyhän juna Padovassa ja jatkatte sitte eteenpäin Brentan sillalle.
Minä nyökäytin päätäni.
— Mitä jos ette niin tekisikään! Mitä jos pysähdyspaikassa ette lakkauttaisikaan höyryä, vaan hyppäisitte pois veturista ja antaisitte junan juosta edelleen!
— Mahdotonta! Siitä paikasta on tulva vienyt seitsemänkymmenen kyynärän verran rautatietä, ja —