— Vaiti! Sen tiedän. Pelastakaa vain itsenne ja antakaa junan mennä. Se olisi vain tapaturma.
Ruumiini tuntui vuoroin jääkylmältä, vuoroin tulikuumalta. Minua vapisutti. Sydämeni rupesi kovasti sykkimään ja henkeäni ahdisti.
— Miksi minua näin kiusaatte? — sanoin änkyttäen.
— Italian tähden, — kuiskasi hän, — vapauden tähden. Kyllä tiedän, että olette muukalainen; mutta voittehan kuitenkin olla meidän ystävämme. Tämä Loredano on maansa pahimpia vihollisia. Kas tässä kaksituhatta florinia.
Minä työnsin kiivaasti pois hänen kätensä.
— Ei — ei, — sanoin. — Ei mitään verirahaa. Jos sen teen, niin en tee sitä rahan, enkä Italiankaan tähden. Minä teen sen koston tähden.
— Koston tähden! — kertoi hän.
Samassa annettiin käsky tuoda veturi asemasillalle. Sanaakaan lisäämättä hyppäsin ylös veturiin. Kun sieltä katsahdin alas samalle paikalle, oli outo mies poissa.
Minä näin heidän asettuvan paikoillensa — ruhtinaan ja hänen rouvansa sekä sihteerin, kotipapin, lakeijan ja palvelian. Minä näin asemapäällikön kumartaen saattavan heitä vaunuun ja seisovan avopäin oven edessä. Heidän kasvojaan en voinut eroittaa; asemasillalla oli liian pimeä ja koneen tulen valo liian häikäisevä. Mutta tunsinpa kuitenkin Gianetan kookkaan vartalon sekä hänen päänsä asennon. Minä luulen, että olisin hänet tuntenut, vaikka ei olisikaan minulle sanottu kuka hän oli. Sitten konduktöörin pilli vihelsi ja asemapäällikkö teki viimeisen kumarruksensa. Minä päästin höyryn koneesen, ja me läksimme.
Vereni kiehui. En enää vapissut, enkä epäillyt. Minusta tuntui kuin kaikki hermoni olisivat olleet rautaa, ja joka veren pisara täynnä kostotuumia. Gianetta oli nyt käsissäni; hän oli saava rangaistuksensa. Hänen piti kuolla — hänen, jonka tähden olin tahrannut sieluni paraan ystäväni verellä. Kaikessa rikkauden ja kauneuden yltäkylläisyydessään oli hän nyt kuoleman oma, eikä mikään ihmisvoima voinut pelastaa häntä!