»Kaksi vuotta takaperin tulin Marseilleen. Myönnän, että olin köyhä; olin ollut sairaana. Kun teidän lakimiehenne, poliitikkonne, vehkeilijänne ja pörssimiehenne sairastuvat eivätkä ole koonneet kylliksi rahoja, köyhtyvät hekin. Asetuin asumaan Kultaristin majataloon — sitä piti silloin monsieur Henri Barronneau — hän oli vähintäin kuusikymmentäviisivuotias ja sairaloinen. Olin asunut talossa noin neljä kuukautta, kun monsieur Henri Barronneaulle sattui se onnettomuus, että hän kuoli; mutta eihän se ole mikään tavaton onnettomuus. Sellaisia sattuu kyllä jotenkin usein, ilman minun apuanikin.»
John Baptist oli polttanut savukkeensa loppuun, ja monsieur Rigaud oli niin jalomielinen, että viskasi hänelle toisen. Hän sytytti sen ensimmäisen tuhasta ja poltteli edelleen, katsellen syrjästä kumppaniaan, joka oli niin syventynyt kertomukseensa, että tuskin vilkaisi toiseen.
»Monsieur Barronneaulta jäi leski. Hän oli kaksikymmentäkaksi vuotta vanha. Häntä mainittiin kauniiksi, ja (mikä usein on eri asia) hän oli kaunis. Minä elelin edelleen Kultaristissä. Näin madame Barronneaun. Otin hänet puolisokseni. Ei ole minun asiani sanoa, oliko meidän välillämme suurtakin eroa. Tässä seison vankilailman saastuttamana; mutta mahdollisesti sinä sittenkin pidät minua hänelle sopivampana kuin hänen ensimmäinen miehensä oli ollut.»
Hän luulotteli olevansa kaunis mies, vaikka ei ollut, ja hyvin kasvatettu mies, jota hän ei myöskään ollut. Se oli pelkkää kerskumista ja pöyhkeilyä; mutta tässä tapauksessa, kuten useimmissa muissakin, käy pöyhistelevä varmuus täydestä.
»Oli miten oli, mutta madame Barronneau hyväksyi minut. Ja se seikka toivottavasti ei ole minulle vahingoksi?»
Tätä kysyessään sattui hän vilkaisemaan John Baptistiin, jolloin pieni mies vilkkaasti pudisti päätänsä ja hillityllä äänellä toisti vakuuttavasti altro, altro, altro, altro — loppumattomiin.
»Nyt alkoivat asemamme vaikeudet. Minä olen ylpeä. En mitenkään puolusta ylpeyttä, mutta minä olen ylpeä. Luonteeni mukaista on myös hallita. En voi alistua; minun täytyy hallita. Pahaksi onneksi oli madame Rigaudin omaisuus määrätty hänen itsensä hoidettavaksi. Sellaisen mielettömän säädöksen oli hänen miesvainajansa tehnyt. Vielä pahempi oli, että hänellä oli sukulaisia. Kodin rauha on vaarassa, jos vaimon sukulaiset asettuvat miestä vastaan, kun tämä on herrasmies ja ylpeä ja tahtoo hallita. Välillämme oli olemassa vielä toinenkin eripuraisuuden syy. Madame Rigaud oli valitettavasti hieman sivistymätön. Minä koetin parantaa hänen tapojaan ja yleensä opettaa hänelle hienompaa käytöstä; hän (tässäkin sukulaistensa kannattamana) loukkautui yrityksistäni. Välillämme syntyi riitoja, jotka madame Rigaudin sukulaisten panettelun liioittelemina ja levittäminä joutuivat naapurien tietoon. On kerrottu, että minä kohtelin madame Rigaudia julmasti. Minun oli muka nähty lyövän häntä korvalle — ei mitään muuta. Minulla on keveä käsi; ja jos minun on nähty oikaisevan madame Rigaudia tällä tavalla, niin olen tehnyt sen melkein leikilläni.»
Jos monsieur Rigaudin hymy sillä hetkellä kuvasti hänen leikillisyyttään, niin olisivat madame Rigaudin sukulaiset varmaankin paljoa mieluummin suoneet hänen oikaisseen onnetonta vaimoansa vakavasti.
»Minä olen hienotunteinen ja rohkea. En tahdo mainita hienotunteisuutta ja rohkeutta minään ansioina, mutta nämä ominaisuudet kuuluvat luonteeseeni. Jos madame Rigaudin miehiset sukulaiset olisivat esiintyneet avonaisesti, olisin kyllä tiennyt millä tavoin kohdella heitä. Lie tiesivät sen ja vehkeilivät salassa; seurauksena oli, että madame Rigaud ja minä usein törmäsimme pahasti yhteen. Jos tarvitsin pienenkin rahamäärän yksityisiin tarpeisiini, en saanut sitä riidatta — minä, tällainen mies, jonka luonteensa mukaan täytyy saada hallita! Eräänä iltana kävelimme, madame Rigaud ja minä, hyvinä ystävinä — voinpa sanoa rakastavaisina—meren yläpuolelle kohoavalla kukkulalla. Paha onni johti madame Rigaudin mainitsemaan sukulaisiaan; keskustelin hänen kanssansa tästä asiasta ja soimasin häntä velvollisuudentunnon ja rakkauden puutteesta, hän kun salli heidän hänen miestänsä kohtaan osoittaman kateellisen vihamielisyyden vaikuttaa itseensä. Madame Rigaud syytteli puolestaan minua, johon minä vastasin samalla mitalla. Madame Rigaud kiihtyi; minä myös kiihdyin ja ärsytin häntä. Myönnän sen. Vilpittömyys kuuluu luonteeseeni. Viimein madame, Rigaud sai raivokohtauksen, jota en herkeä pahoittelemasta, syöksyi minun kimppuuni kirkuen kiukusta (nämä huudot juuri lienevät kuuluneet jonkun matkan päähän), repi vaatteitani, raastoi tukkaani, kynsi käsivarteni haavoille, potki ja tallasi maata ja heittäytyi viimein jyrkänteeltä alas lyöden itsensä kuoliaaksi kallioihin. Tällainen on tapausten kulku, vaikka panettelu on selittänyt, että minä muka olisin yrittänyt pakottaa madame Rigaudia luopumaan oikeuksistaan ja että kun hän itsepäisesti oli kieltäytynyt suostumasta pyyntööni, olisin tapellut hänen kanssaan — ja murhannut hänet!»
Hän astui ulkoneman luo, jossa viininlehvät yhä viruivat, kokosi pari kolme käteensä ja pyyhkieli niihin sormiaan, seisten selin valoon päin.