Tätä voisi nimittää Bleeding Heartin asukasten valtiolliseksi näkökannaksi; mutta heillä oli muitakin syitä, joiden tähden he eivät olisi suoneet ulkomaalaisten oleskelevan Yardissa. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat taloudellisessa pulassa; ja vaikka he itse olivat niin suuressa pulassa kuin suinkin saattoi toivoa, ei se vähentänyt heidän vastenmielisyyttään. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat sotamiesten ja painettien uhkaamia; ja vaikka he itse varmasti olisivat kohta saaneet kallonsa murskatuksi, jos olisivat jollakin tavoin osoittaneet huonoa tuultansa, ei se mitään merkinnyt, koska tämä kurittaminen tapahtui muka tylsällä aseella. He luulivat ulkomaalaisten aina olevan epäsiveellisiä; ja vaikka heillä kotonaan oli tilapäisiä käräjänkäyntejä ja toisinaan sattui avioerojuttujakin, ei se mitään merkinnyt. He luulivat, etteivät ulkomaalaiset tunteneet vapaudenrakkautta, koska eivät milloinkaan olleet marssineet vaaliuurnille loordi Decimus Tite Barnaclen vaalikarjana, lippujen liehuessa ja »Rule Britannian» kaikuessa. Mutta välttääkseni pitkäveteisyyttä mainitsen vain enää, että heillä näiden lisäksi oli monta muuta samankaltaista luuloa.
Näitä esteitä vastaan sai ontuva keppiniekka ulkomaalainen puskea parhaansa mukaan eikä aivan yksin kuitenkaan, sillä mr Arthur Clennam oli suositellut häntä Plornisheille (hän asui saman talon ullakolla), mutta silti epätasaisessa ottelussa. Sitten asujamet nähdessään pienen miehen hyväntuulisena ja reippaana ontuilevan heidän keskuudessaan ja huomatessaan, ettei hän tehnyt mitään pahaa, ei puukottanut ketään, ei harjoittanut mitään häpeällistä epäsiveellisyyttä, eli etupäässä jauho- ja maitoruuilla ja leikki mrs Plornishin lasten kanssa iltaisin, tulivat siihen uskoon, että vaikkei hän voinutkaan toivoa tulevansa englantilaiseksi, olisi kuitenkin kovaa syyttää häntä tästä onnettomuudesta. He alkoivat vähitellen mukautua hänen tasollensa, nimittäen häntä »mr Baptistiksi», mutta kohdellen häntä kuin lasta ja nauraen kohtuuttomasti hänen vilkkaille eleillensä ja lapselliselle englanninkielelleen — nauraen sitä enemmän, koska hän ei pannut sitä pahakseen, vaan nauroi mukana. He puhuttelivat häntä kovalla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut umpikuuro. Opettaessaan hänelle puhdasta englanninkieltä he laativat lauseita, jonka kaltaisilla villit lienevät puhutelleet kapteeni Cookia tai Perjantai Robinson Crusoea. Mrs Plornish varsinkin oli kekseliäs tässä suhteessa; hän niitti sellaista mainetta sanomalla: »Mine toivo teiti sääre pian tärve», että Yardissa arveltiin sen olevan jo lähimain italian kieltä. Mrs Plornish itsekin alkoi uskoa itsellään olevan erikoisia taipumuksia tähän kieleen. Kun mr Baptist tuli tutummaksi, otettiin talouskapineita opetusvälineiksi ja opetettiin hänelle englanninkieltä tällaisen suunnattoman sanakirjan avulla; ja kun hän vain ilmestyi Yardin käytäviin, tulla tuuskahti ovista vaimoja, jotka huusivat: »Mr Baptist — teekannu!» »Mr Baptist — rikkalapio!» »Mr Baptist—jauhoseula!» »Mr Baptist—kahvimylly!» samalla tuoden nämä esineet nähtäville ja saattaen hänet syvästi tuntemaan anglosaksien kielen peloittavat vaikeudet.
Italialaisen edistyttyä tälle asteelle ja hänen Yardissa oleskelunsa kolmannella viikolla tuli mr Pancks vihdoin myös kiinnittäneeksi huomionsa pieneen mieheen. Kiivettyään hänen ullakolleen, mrs Plornish saattajanaan, tapasi Pancks mr Baptistin huoneessa, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin vuode lattialla, pöytä ja tuoli; huoneen asukas leikkasi puuta muutamilla yksinkertaisilla aseilla ja näytti olevan mitä iloisimmalla tuulella.
»No, vanha veikko», sanoi mr Pancks, »maksakaa vuokranne!»
Miehellä oli rahat valmiina, paperiin käärittyinä, ja nauraen ojensi hän ne Pancksille; sitten hän nosti luontevalla liikkeellä pystyyn yhtä monta oikean kätensä sormea kuin vuokrassa oli shillingejä ja veti ilmassa poikkiviivan niiden lisänä olevien kuuden pennyn merkiksi.
»Oho!» ihmetteli mr Pancks, katsellen häntä. »Niinkö tosiaankin? Tepä olettekin reilu asiakas. Aivan oikein. Enpä luullut vielä saavani niitä.»
Tässä sekaantui mrs Plornish keskusteluun ja selitti erittäin alentuvasti: »Tykkä teiste. Olla iloinen sai raha.»
Pieni mies hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hänen hilpeät kasvonsa miellyttivät erikoisesti mr Pancksia. »Kuinka hänen säärensä laita on?» kysyi hän mrs Plornishilta.
»Oh, paljoa paremmin, sir», vastasi tämä. »Toivomme, että hän jo ensi viikolla kokonaan voi luopua kepistään.» (Tilaisuus oli liian suotuisa päästettäväksi käsistä, ja mrs Plornish näytti erinomaista kielitaitoansa selittämällä mr Baptistille: »Mine toivo teiti sääre pian tärve.»)
»Hän on iloinen veitikka», huomautti Pancks, ihaillen häntä kuin mekaanista leikkikalua. »Millä hän elää?»