»Kaunis tyttärenne», sanoi hän, »värisee ajatellessaan sellaisia asioita. Kuitenkin», katsoen suoraan Petiin, »voitte olla varma siitä, että nyt jo on liikkeellä miehiä ja naisia, joiden on määrä joutua tekemisiin teidän kanssanne ja jotka myös täyttävät tehtävänsä. Aivan varmasti he täyttävät sen hinta saattaa tulla satojen ja tuhansien peninkulmien takaa tuolta meren toiselta puolen; he lienevät kohta täällä; heitä saattaa ilmestyä tämänkin kaupungin kurjimmilta kulmilta ennenkuin aavistattekaan tai ehditte tehdä mitään estääksenne heitä.»
Tervehtien mahdollisimman kylmäkiskoisesti lähti hän huoneesta kasvoillaan uupunut ilme, joka antoi hänen varmasti vasta alkukukoistuksessaan olevalle kauneudelleen jonkinlaisen riutuneen leiman.
Hänen oli kuljettava monet portaat ja käytävät matkallaan avaran talon läpi vuokraamaansa huoneeseen. Päästyään melkein matkansa päähän ja astuessaan käytävää, jonka varrella hänen huoneensa sijaitsi, kuuli hän vihaista mutinaa ja nyyhkytystä. Eräästä avoimesta ovesta näki hän äsken jättämänsä nuoren neidin palvelijattaren, tuon outonimisen tytön.
Hän pysähtyi katselemaan tätä. Äreä ja kiukkuinen tyttö! Hänen tuuhea, musta tukkansa riippui kasvoilla, jotka olivat punaiset ja kuumat, ja itkiessään ja raivotessaan hän nyki säälimättömin käsin huuliaan.
»Itsekkäät elukat!» sanoi hän, tavantakaa huokaillen ja nyyhkien.
»Eivät välitä siitä, kuinka minun käy. Jättävät minut tänne nälkäisenä,
janoisena ja väsyneenä, eivät välitä mistään! Pedot! Paholaiset!
Kelvottomat!»
»Mikä on hätänä, tyttö rukka?»
Tämä katsahti äkkiä ylös, silmät punaisina, kädet kohotettuina nipistelemään kaulaa, jossa näkyi rumia, äsken revittyjä veripunaisia naarmuja. »Ette te välitä siitä, mikä minulla on hätänä. Se ei merkitse mitään kenellekään!»
»Kyllä minä välitän; olen pahoillani nähdessäni teidät tuollaisena.»
»Ettepä ole», väitti tyttö vastaan. »Iloitsette siitä. Tiedän sen. Olen vain kaksi kertaa ollut tällainen, tuolla karanteenissa; ja molemmilla kerroilla yllätitte minut. Pelkään teitä.»
»Pelkäätte minua?»