Tyttö raivosi ja kamppaili nuoruutensa ja elämänkyllyytensä täydellä voimalla, kunnes hänen intohimoiset purkauksensa vähitellen vaimenivat katkonaiseksi jupinaksi, ikäänkuin hän olisi valitellut ruumiillista kipua. Sitä myöten muuttui hänen asentonsakin; ensin hän vaipui tuolille istumaan, sitte polvilleen, siitä lattialle vuoteen ääreen, josta hän veti peiton alas, osaksi piilottaakseen siihen nolostuneet kasvonsa ja kosteat hiuksensa ja osaksi syleilläkseen sitä, koska hän nähtävästi tarvitsi jotakin, mitä voisi painaa katuvalle sydämelleen.
»Menkää pois luotani, menkää pois! Kun vihastus valtaa minut, olen ihan mieletön. Tiedän, että kyllä voisin hillitä sen, jos vain koettaisin parastani, ja joskus koetankin, mutta toisinaan taas en tee niin enkä tahdokaan yrittää. Mitä olenkaan sanonut! Tiesin saneessani sen, että kaikki oli valhetta. He luulevat, että minusta täällä pidetään huolta ja että saan kyllä, mitä tarvitsen. He ovat aina hyviä minulle. Rakastan heitä sydämestäni; kukaan ei voi olla ajattelemattomalle olennolle kiltimpi kuin he ovat minulle. Menkää, menkää pois, minä pelkään teitä. Pelkään itseäni, kun tunnen vihani nousevan, ja yhtä paljon, pelkään teitä. Menkää pois luotani ja antakaa minun rukoilla ja itkeä itseni paremmaksi!»
Päivä kului loppuun, ja suuri tuijotus tuijotti taas itsensä sammuksiin; kuuma yö levisi Marseillen ylle, ja aamuisen karavaanin jäsenet, hajoitettuina eri suuntiin, matkustivat kukin määrättyä tietänsä omalle haaralleen. Ja näin me elon tien rauhattomat matkaajat vaellamme herkeämättä, yötä ja päivää, auringon paisteessa ja tähtien valossa, kiipeilemme pölyisiä mäkiä ja laahustamme väsyttävillä tasangoilla, matkustamme maitse ja matkustamme meritse, tulemme ja menemme ihmeellisesti, kohtaamme toisemme, vaikutamme ja vastavaikutamme toinen toiseemme.
KOLMAS LUKU
Koti
Oli synkkä, painostava, ummehtunut sunnuntai-ilta Lontoossa. Tiilimuurit kajahtelivat raivostuttavasti kaikenkaltaisten kirkonkellojen hirveistä epäsoinnuista, terävien ja ohuiden, halkinaisten ja kirkkaiden, nopeasti kilkattavien ja hitaasti kumahtelevien kellojen soitosta. Katumuksentekijäin nokiseen pukuun verhotut alakuloiset kadut upottivat synkkään epätoivoon niiden sielut, jotka olivat tuomitut katselemaan niitä ikkunoistaan. Jokaiselta pääkadulta, miltei joka kujalta ja kulmauksesta kuului kurjan kirkonkellon jyskytys, pauke ja pauhu, aivan kuin rutto raivoaisi kaupungissa ja ruumisvaunut kiertelisivät katuja. Kaikki, mikä olisi voinut tuottaa virkistystä ylen rasittuneille ihmisille, oli suljettu ja lukon takana. Ei ollut tilaisuutta katsella tauluja tai outoja eläimiä tai harvinaisia kasveja ja kukkia tai muinaisen maailman luonnollisia tai keinotekoisia ihmeitä — kaikki kiellettyä niin valistuneen ankarasti, että British Museumissa säilytetyt rumat Etelämeren epäjumalat olisivat voineet luulla olevansa taas kotimaassaan. Ei muuta nähtävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei muuta hengitettävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei mitään virkistävää tai vilkastuttavaa mietteitään hautovalle mielelle. Uupuneella raatajalla ei ollut muuta tekemistä kuin verrata lepopäivänsä yksitoikkoisuutta työpäivien yksitoikkoisuuteen, ihmetellä elämänsä vaivaloisuutta ja tehdä se mahdollisimman siedettäväksi — tai sietämättömäksi, aina olosuhteiden mukaan.
Tällaisena onnellisena, uskonnon ja siveellisyyden vaikutuksille otollisena hetkenä istui mr Arthur Clennam Ludgate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa; hän oli äskettäin saapunut Marseillesta Doverin kautta tänne Doverin postivaunuissa, n.s. Sinisilmäisessä tytössä. Häntä ympäröi kymmenentuhatta mahtavaa taloa, jotka katselivat muodostamilleen kaduille niin synkästi, kuin jos jokaisessa asuisi sadun kymmenen nuorukaista, jotka mustasivat kasvonsa ja joka yö valittelivat kurjuuttansa. Hänen ympärillään oli viisikymmentätuhatta luolaa, joissa ihmiset elivät niin epäterveellisessä ilmassa, että jos lauvantai-iltana asetti astiallisen raikasta vettä heidän täpötäysiin asuntoihinsa, oli se jo sunnuntaiaamuna turmeltunutta; ja kuitenkin hänen ylhäisyytensä, heidän parlamenttiedustajansa, ihmetteli, etteivät he tahtoneet pitää liemilihaansa makuuhuoneessaan. Umpinaisten kaivonkuilujen kaltaisia taloja, joiden asukkaat läähättivät ilman puutteessa, levisi peninkulmittain kompassin joka suuntaan.
Keskikaupungin läpi juoksi kuolemaa tuottava likaviemäri kauniin, raikkaan virran asemesta. Mitäpä maallista hyvää tämä miljoonainen ihmisolentojen lauma saattoi odottaa viikkonsa seitsemänneltä päivältä, tämä lauma, jonka kuusi viikonpäivää kului työssä tässä arkaadisessa ympäristössä ja joka syntymähetkestään kuolemaansa asti oli sidottu sen suloiseen yksitoikkoisuuteen? He eivät tietysti tarvinneet muuta kuin ankaran poliisin.
Mr Arthur Clennam istui Lugdate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa ja seurasi läheisen kirkonkellon soittoa, sepitellen vasten tahtoansa sen säestyksellä joukon kertosäkeitä ja aprikoiden, kuinka monen sairaan kuoleman se vuodessa aiheutti. Sitä mukaa kuin tunti lähestyi täyttymystään, kävi sen tahdin muutos raivostuttavammaksi. Neljännestä vailla alkoi se läppäillä kauhistuttavan vilkkaasti ja tungettelevasti, kutsuen ihmisiä suulaasti: »tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon!» Kymmentä vailla älysi se, että kirkkoväkeä saapuisi niukasti, ja takoi hitaasti ja alakuloisesti: »He eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla!» Viittä vailla menetti se toivonsa ja tärisytteli naapurirakennuksia kolmensadan sekunnin ajan, iskien epätoivoisen voihkinan kaltaisen synkän iskun joka sekunti.
»Jumalan kiitos!» huoahti Clennam, kun kello löi ja soitto taukosi.