»Mitä niin, Fanny kulta?»
»Mitäkö? Voisin tosin luulla sinusta melkein mitä hyvänsä», vastasi nuori neiti hehkuvan harmistuneena, »mutta tätä en toki olisi odottanut edes sinulta!»
»Fanny!» huudahti Amy loukkautuneena ja ihmeissään.
»Oh! Älä huoli fannytella minua, sinä pieni alhainen olento, älä! Ajatella, että kuljet katua selvällä päivällä vaivaishoitolaisen seurassa!» (Hän laukaisi tuon sanan suustaan kuin ilmapyssyn kuulan.)
»Voi, Fanny!»
»Johan kielsin sinua fannyttelemasta minua, en alistu siihen. En tunne sellaista ihmistä. On kerrassaan inhoittavaa, että olet päättänyt joka tilaisuudessa häväistä meitä. Sinä ilkeä pieni otus!»
»Häpäiseekö se ketään», kysyi Pikku Dorrit hyvin lempeästi, »jos pidän huolta köyhästä vanhasta miehestä?»
»Kyllä, neiti», vastasi sisar, »ja sinun pitäisi tietää se. Ja sinä tiedätkin sen. Ja siksi juuri sinä niin teetkin. Sinun elämäsi suurimpana ilona on muistuttaa perheellesi heidän onnettomuuttaan. Ja lähinnä suurimpana ilonasi on etsiä huonoa seuraa. Mutta vaikkei sinulla olisikaan säädyllisyyden tunnetta, niin on sitä minulla. Salli siis minun häiritsemättä mennä toiselle puolen katua.»
Näin sanoen syöksyi hän toiselle jalkakäytävälle. Vanha häpeätahra, joka kunnioittavasti oli kumarrellut parin askeleen päässä (sillä Pikku Dorrit oli Fannyn aloittaessa hämmästyksissään päästänyt irti hänen käsivartensa) ja jota kärsimättömät ohikulkijat olivat tuupanneet ja toruneet tien tukkeamisesta, liittyi nyt taas saattajaansa, melkein pökertyneenä, ja sanoi: »Toivon, ettei arvoisalle isällenne ole mitään tapahtunut, miss? Toivon, ettei arvoisalla perheellä ole mitään ikävyyksiä?»
»Ei, ei», vastasi Pikku Dorrit. »Ei, kiitos vain. Antakaa käsivartenne tänne, mr Nandy. Pian olemme perillä.»