»Todellako? Olen iloinen saadessani tutustua häneen.»
»Olisitte vieläkin iloisempi, jos tuntisitte hänen monet hyvät ominaisuutensa, mr Clennam.»
»Toivon oppivani tunteinaan ne tutustuessani häneen», vastasi Arthur, salaa säälien hänen kumaraista, nöyrää olemustaan.
»Hänellä on nyt juhlapäivä, ja hän on tullut tervehtimään vanhoja ystäviään, jotka aina ovat iloisia nähdessään hänet», huomautti Marshalsean isä. Sitte lisäsi hän kätensä takaa: »Vaivaistalolainen, ukko rukka. Päässyt kävelylle tänään.»
Nyt oli Maggy, jota hänen pikku äitinsä tyynesti avusti, kattanut pöydän, ja ateria oli valmis. Koska ilma oli kuuma ja vankila kovin umpinainen, oli ikkuna työnnetty mahdollisimman auki. »Jos Maggy levittää tämän sanomalehden ikkunalaudalle, rakkaani», puoliksi kuiskasi isä hyväntahtoisesti Pikku Dorritille, »niin saa vanha eläkkeennauttijani juoda teensä siinä, sillä välin kuin me juomme yhdessä».
Näin, jalan levyisen kuilun takana, kunnioittavan välimatkan päässä muusta seurasta kestittiin mrs Plornishin isää vieraanvaraisesti. Clennam ei ollut milloinkaan nähnyt tämän toisen isän, Marshalsean isän, harjoittaman suurenmoisen suojeluksen vertaista ja vaipui mietiskelemään sen moninaisia ihmeitä.
Hämmästyttävin oli kenties nähdä kuinka mielellään hän puhui eläkkeennauttijansa puutteista ja heikkouksista kuin kohtelias vartija, joka koko ajan tekee huomautuksia näytettävänsä viattoman luontokappaleen rappeutumisesta.
»Ettekö vielä joudu ottamaan lisää kinkkua, Nandy? Olettepa te hidas!»
(»Viimeinen hammas menossa, ukko rukka», selitti hän seuralle.)
Toisen kerran sanoi hän: »Ettekö halua katkorappoja, Nandy?» ja kun toinen ei heti vastannut, huomautti hän: »Hänen kuulonsa on pahasti huonontunut. Kohta hän on umpikuuro.»
Kerran kysyi hän: »Kävelettekö usein pihassa siellä teidän talollanne,
Nandy?»