»Kuinka uskallat —» Mutta hänen poikansa keskeytti hänet.
»No, älä kysy minulta kuinka uskallan, sillä se on vain hölynpölyä. Mitä siihen käytökseen tulee, jota katson sopivaksi noudattaa tätä henkilöä kohtaan, niin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että osoitan sopivaa itsetuntoa.»
»Niinpä luulisin!» huudahti Fanny.
»Sopivaa itsetuntoa!» toisti isä. »Niin, sopivaa itsetuntoa, kohtuullista itsetuntoa. Olemmeko joutuneet niin pitkälle, että poikani opettaa minulle — minulle — itsetuntoa!»
»No niin, älkäämme kinastelko tästä asiasta, isä, älkäämme riidelkö siitä. Olen aivan selvillä siitä, että tämä henkilö tässä ei ole kohdellut minua herrasmiehenä. Ja sillä hyvä.»
»Mutta se ei ole sillä hyvä, sir», vastasi isä. »Se ei saa olla sillä hyvä. Sinä olet muka selvillä siitä? Sinä muka selvillä siitä!»
»Niin olen. Ei sitä kannata noin vatkutella!»
»Se kannattaa», vastasi isä vimmastuneena, »sillä sinulla ei ole oikeutta olla selvillä asiasta, joka on hirviömäinen, joka on — siveetön, joka on — hm —kuin isänmurhaa. Ei, mr Clennam, sir, älkää pyytäkö minua vaikenemaan; tässä on kysymyksessä — hm — yleinen periaate, joka voittaa — hm — vieraanvaraisuudenkin vaatimukset. Minä vastustan poikani väitettä. Minä panen — hm — henkilökohtaisen vastalauseeni sitä vastaan.»
»Mitä se sinuun kuuluu,-isä?» kysyi poika olkansa takaa.
»Mitäkö kuuluu, sir? Minulla on itsetunto, joka ei siedä sitä. Niin», hän otti taas nenäliinan taskustaan ja pyyhki kasvojaan, »se solvaa ja loukkaa minua. Otaksukaamme, että minä itse jonkun kerran — hm — tai joitakuita kertoja olen kirjoittanut – hm — pyynnön, sopivin sanoin lausutun pyynnön, hienotunteisen pyynnön, hartaan pyynnön jollekulle, anoen pientä tilapäistä lainaa. Otaksukaamme, että tämän henkilön olisi ollut varsin helppo myöntää laina eikä hän kuitenkaan tehnyt sitä, vaan pyysi anteeksi. Tuleeko silloin oma poikani sanomaan, ettei minua ole kohdeltu herrasmiehen tavoin ja että — hm — minä olen alistunut siihen?»