»Mutta kuulin juuri tänään», vastasi Clennam, »sattumalta vain, että olitte käynyt niiden kelpo ihmisten luona, jotka asuvat aivan naapuristossani. Miksette käynyt minun luonani silloin?»
»En — en tiedä. Tai oikeammin, ajattelin, että teilläkin oli kiirettä.
Sitähän teillä yleensä on, eikö niin?»
Clennam katseli hänen vapisevaa, hentoa vartaloansa, kumartunutta päätänsä ja silmiä, jotka häneen katsottuaan kohta taas painuivat alas — hän katsoi kaikkea tätä miltei yhtä huolestuneena kuin hellästikin.
»Lapseni, teidän käytöksenne on niin muuttunut!»
Nyt Amy ei enää voinut hillitä vapisemistaan. Hiljaa vetäen pois kätensä ja laskien sen toisen päälle hän istui Clennamin edessä pää painuksissa ja koko ruumis vapisten.
»Oma Pikku Dorritini», sanoi Clennam säälivästi.
Pikku Dorrit puhkesi kyyneliin. Maggy katsoi häneen ja jäi tuijottamaan ainakin minuutin ajaksi; mutta hän ei virkkanut mitään. Clennam odotti hetkisen, ennenkuin taas puhui.
»En kestä nähdä teidän itkevän», sanoi hän sitten, »mutta toivon sen keventävän ylen täyttä sydäntänne».
»Kyllä, sir, sen se tekee. Ei se ole muuta.»
»Hyvä, hyvä! Pelkäsin teidän liiaksi ajattelevan sitä, mitä täällä äsken tapahtui. Se ei merkitse mitään, ei kerrassaan mitään. Satuin vain ikävä kyllä joutumaan tänne juuri silloin. Antakaa surunne vuotaa pois näiden kyynelten mukana. Se ei ole yhdenkään kyynelen arvoinen. Yhdenkään? Tuollaista joutavaa saisi kernaasti minun puolestani tapahtua vaikka viisikymmentä kertaa päivässä, jos vain sillä voisin säästää teitä hetkenkin kestävältä sydäntuskalta, Pikku Dorrit.»