Ensimmäinen henkilö, joka näytti kuulleen huutoani, oli pieni mutta vanhakas poika, joka avasi huoneuksen takapuolella olevaa ovea, astui sinne vieviä portaita alas ja tuli auttamaan minua. Minä olin juuri päästänyt valjaat minun puolellani, kun, sattumalta kääntyessäni taaksepäin, näin miehen seisovan vallan minun takanani, joka oli lähestynyt minua niin hiljaa, että olisin joutunut hämilleni siitä, vaikk'ei hänen ulkomuotonsa olisi ollutkaan pelkoa herättävä. Hän oli niin pahan ja ilkeän näköinen, hyvät herrat, etten milloinkaan ole hänen vertaistansa nähnyt. Minusta hän näytti olevan viidenkymmenen vuotias, mutta hän oli niin laiha, kuiva ja vikkelä, kuin nuori poika. Mutta lihan puute ei kuitenkaan ollut ainoa virhe, jota minä huomasin Tête Noiren isännän persoonassa. Hänessä oli paljoa suurempi virhe, kuin tämä. Hän oli kokonansa armahtavaisuutta ja omaatuntoa ja ylipäänsä inhimillisiä hyviä puolia vailla. Kun ensin katsoin hänen silmiinsä, hänen seisoessaan takanani pihalla ja tarkasti silmäillessään hevostani ja kärryssä olevia tavaroitani, näyttivät ne olevan ruskeankeltaiset; mutta kun minuuttia myöhemmin seisoimme rinnatusten pimeässä tallissa, niin huomasin, että ne olivat sinervän keltaiset, ja katse muistutti tiikeriä. Sillä hetkellä kun tämän havaannon tein, olivat hänen silmänsä luodut paksuun kultasormukseen, jonka aina pidin sormessani matkustaessanikin ja jonka näette sormessani nytkin. Tässä miehessä oli kaksi kohtaa, jotka heti herättivät huomiotani. Toinen oli punainen ja paljas liha-kasvannainen takapuolella päätä, ja toinen oli syvä arpi poskessa, jota takkuinen parta osaksi peitti.
"Tänään on ikävä ilma huvimatkalla olevalle," sanoi isäntä ja katsoi ilkkuen minuun.
"Kenties se ei olekaan huvimatka," vastasin minä.
"Näinä aikoina kulkee harvoja sellaisia matkustajia maantietä myöten," sanoi ilkeännäköinen mies. "Rautatiet tekevät maan erämaaksi ja maantiet ovat yhtä autiot kun ne olivat kolmesataa vuotta sitten."
"Ne ovat kylläksi hyvät niille, joiden täytyy niitä myöten matkustaa," vastasin minä huolettomasti. "Ja minä luulen, ettei kenenkään muun tekisi mieli matkustaa niillä."
"Tuletteko sisään huoneesen?" kysyi ravintolan isäntä äkki-arvaamatta, katsoen suoraan silmiini.
En ole milloinkaan tuntenut suurempaa vastahakoisuutta kun nyt ajatellessani mennä tämän miehen ovesta sisään. Mutta minulla ei ollut muu edessä. Minun hevoseni söi paraikaa kauraansa, niin etten enää voinut talliinkaan jäädä, kun ei ollut mitään siellä tehtävää. Kävelemään en voinut lähteä kun oli niin sateinen ilma ja kärryyni en voinut jäädä istumaan, sillä se olisi herättänyt vieläkin suurempaa epäilystä. Sitä paitsi en ollut koko päivänä mitään syönyt, niin että minun oli sekä nälkä, että jano. En siis voinut muuta tehdä kuin suostua pahannäköisen isännän ehdoitukseen. Hän kulki edellä ja astui korkeita portaita ylös ja vihdoin ovesta erääsen huoneesen.
Se huone, johon olin tullut portaiden yläpuolella olevasta ovesta, oli niitä huoneita, jotka olivat liiaksikin valoisat, mutta joita valo ei kumminkaan elähytä, vaan näyttävät kolkoilta ja pimeiltä. Valolla on joskus tällainen ominaisuus ja minä olen nähnyt kolkon kouluhuoneen, jonka synkeys tuli siitä, että huoneesen tuli liiallisesti kylmää, harmaata päivänvaloa. Tämä huone, johon nyt tulin, oli sellainen huone, jossa sateisena päivänä näytti olevan valoisampi kuin ulkona. Oikeastaanhan se ei voinut olla valoisampi kuin se, joka sitä valaisi, mutta se vaan näytti siltä. Se näytti suuremmaltakin kuin koko ulkomaailma, ja sitä se, tietysti, ei voinut olla, se vaan siltä näytti. Se oli tyhjä, mutta yhdessä seinässä oli kaksi lasi-ovea, jotka veivät samallaisiin ja yhtä suuriin huoneisin. Se ei ollut neliskolkkainen huone, eikä soikea huone, vaan sen toinen pää oli kapeampi kuin toinen, ja niinkuin tiedätte, hyvät herrat, näyttää tällainen huone hyvin ikävältä. Biljardipöytä, joka oli keskellä laattiaa, näytti varsin mitättömältä ja pieneltä, vaikka se oli niin suuri kuin tällaiset pöydät tavallisesti ovat; ja muut pöydät, joita oli siellä täällä hajallaan huoneessa, niinkuin ravintolassa ainakin, vieraita varten, olivat niin kaukana toisistaan, että miltei hävisivät näkyvistä. Yhdellä seinällä oli suuri ruokakaappi, toisella rivi biljardikeppiä ja kuva, johon oli kuvattu Parisin arkkipiispan murha ja joka oli varustettu mustalla kehyksellä. Katossa näytti, sen verran kuin sitä voi nähdä laattialta (huone oli näet hyvin korkea) olevan ristiin kulkevia summattomia hirsiä, joihin oli kiinnitetty renkaita itsemurhaa varten, ja sekä katto että renkaat ja seinät olivat hiljan kalkitut. Minun pieni koiranikin, jonka minun oli ollut täytymys ottaa syliini sentähden, että se väkisin tahtoi hyökätä inhoittavan isännän kimppuun, katseli kauhistuksella ympärillensä, kun minä laskin sen maahan, ja vapisi niinkuin se olisi suuressa vaarassa ollut.
"Siis et sinäkään hänestä pidä, Nelly, ja sinun pienet silmäsi, jotka niin lempeästi katsovat minuun, ovat vallan hurjan näköiset, kun luot ne hänen ilkeihin kasvoihinsa. Ja mitenkähän hän on tuon haavan saanut, Nelly? Saiko hän sen silloin kuin hän murhasi viimeisen matkustajan? Ja mitä sinä hänen silmistänsä arvelet, Nelly? Ja mitä sinä hänen pään-taustansa ajattelet, koiraseni? Missä luulet hänen nyt olevan, mitä? Mitä ilkityötähän tuo mies nyt miettinee? Etkö toivoisi istuvasi vieressäni kärryissä ja meidän olevan aukealla maantiellä taas?"
Kaikkiin näihin kysymyksiin pieni kumppanini vastasi hyvin selvästi hiljaa häntäänsä huiskuttaen ja omituisella tavalla korviansa liikuttaen, ja minä tiesin pitkällisen tuttavuuden kautta tämän tarkoittavan, että mitä mielipidettä minä olinkaan, se aina siihen yhdistyi.