Minä olin huoneeseni tultuani tilannut ruokaa ja viiniä, ja, istuessani tätä odottaen, huomasin, että isäntä vähän väliä jätti tehtävänsä toisessa huoneessa — jossa otaksuin hänen valmistavan minulle ruokaa — ja tuli salaa tirkistämään minua lasi-ovesta, joka vei siitä huoneesta, jossa minä olin, siihen, jossa hän oli. Kerta minä kuulin hänen menevän ulos, ja minä olin varma siitä, että hän oli mennyt talliin likemmältä katselemaan kärryjäni ja hevostani.
Minä olin saanut päähäni, että isäntä oli ilkeä rosvo; eitä hän ei voinut tulla aikaan ravintolan pitämisellä; että hän oli huomannut minulla olevan hyvä hevonen ja kärryt sekä koko joukon tavaraa, joista voisi saada paljon rahaa. Minulla itsellä oli rahaa, sen hän tiesi, sillä ilman rahatta en voisi matkustaa paikasta toiseen, niinkuin tein.
Ajatellessani näitä asioita, tuli pieni, noin kahdentoista vuotias tyttö lasi-ovesta sisään ja, tuijottaen ensin kauan aikaa minuun, meni huoneen toisessa päässä olevan kaapin luo ja aukaisi kaapin oven avaimella, joka hänellä oli kädessä; kaapista hän otti pienen valkoisen paperikääryn ja lähti sitten ulos samaa tietä kun oli tullut, mutta katseli kaiken aikaa minua niin tarkasti, että hän ei huomannutkaan mihin meni, vaan töytäsi ovea vasten aika kyytiä. Hän oli häijyn näköinen tyttö, jonka silmissä oli kamala, ilkeä katse; hänen hiuksensa olivat takkuiset ja hän oli hyvin likainen ja kävi hitaasti katsomatta siihen mitä hänellä oli tehtävää.
Hetken kuluttua tyttö taas tuli sisään kantaen kädessään lautasen, jolla oli lihaa; lautasen hän pani pöydälle, mutta pöytäliinaa ei näkynyt talossa olevan, ainakaan ei sellaista pöydälle pantu. Sitten hän leikkasi renkaan muotoisesta leivästä hirveän suuren palasen ja pani sen likaisimmalle paikalle pöytää; annettuansa minulle vielä veitsen ja kahvelin, lähti hän taas ulos huoneesta. Hän meni viiniä hakemaan. Kun hän oli tuonut viiniä ja vähän vettä, meni hän jälleen pois ja minä olin yksin.
Minun tulee vielä mainita, että tämä ilkeän näköinen tyttö näytti pienessä koirassani herättävän yhtä suurta vastenmielisyyttä, kuin isäntäkin oli tehnyt, ja, kun tyttö lähti huoneesta, minulla oli täysi työ estää Nellyä hyökkäämästä hänen päällensä.
Hyvät herrat, kokenut matkustaja pian oppii, että hänen täytyy syödä ylläpitääksensä ruumiillisia voimiansa, hänen täytyy sulkea silmänsä, nenänsä ja korvansa kaikkia väitöksiä vastaan. Minä sentähden rohkeasti rupesin syömään lihaa ja sitkeätä hapanta leipää, ja olin juonut puolen lasillista viiniä ja vettä, kun ajatus yht'äkkiä juolahti mieleeni, joka saattoi minun asettamaan lasin takaisin pöydälle. Mutta tuskin olin sitä tehnyt, ennenkuin taas otin sen käteeni ja ryyppäsin siitä vähäsen, mutta sylin sen kohta suustani laattialle. Mutta sitä tehdessäni lausuin kovalla äänellä: "Hyi!"
"Hyi, Nelly," sanoin minä katsellen koiraani, joka pää vinossa hartaasti minua katseli, — "hyi! Nelly," toistin vieläkin, "mikä inhoittava ja kummallinen juoma tuo on!"
Ja mikä oli syynä siihen, että minä noin tätä juomaa halveksin? Minkätähden minä jätin juomiseni kesken? Mikä ajatus se oli, joka saattoi minun jättämään osan viinistä juomatta? Se oli ajatus, joka nuolen nopeudella tunki sieluni sisimmäiseen soppeen, että viini, jota juuri join ja johon vastoin tapaani oli kaatanut vettäkin, oli myrkytetty!
On ajatuksia, jotka niinkuin vahingolliset hyönteiset tulevat suristen takaisin mieleemme niin usein kuin niitä karkoitammekin. Me näytämme toteen, että ne ovat vallan väärät, me todistamme, eitä ne ovat järjettömät, emme anna niille vähintäkään jalansijaa, ja kuitenkin ne seuraavassa hetkessä ovat mielessämme yhtä vilkkaina kuin mehiläiset ja entistä vaikeammat karkoittaa. Oli juuri sellainen ajatus, joka nyt minua kiusasi. Se ajatus saattoi minua huutamaan "Hyi!" Se saattoi minua muistamaan, että tämä oli yhdeksästoista vuosisata, että minä en ollut näyttelijänä ranskalaisessa näytelmässä, että sellaiset kohtaukset, jommoisia minä nyt ajattelin, tapahtuvat ainoastaan romaaneissa; se saattoi minua siihen luuloon, että tämä kunnioitettava mies oli murhaaja sentähden, että hänen silmänsä olivat omituiset väriltänsä ja että hänen poskessansa oli haava; tämä oli totta tosiaan varsin hullua. Tuntui niinkuin minussa olisi ollut kaksi puoluetta: toinen oli hyvin järkevä ja arvosteli kaikki asiat kylmän ymmärryksen kannalta: toinen oli järjetön eli vastustus-puolue, jonka suurin voima oli joukko juroja väitelmiä, joita järjellisen puolueen kaikki todisteet eivät voineet kumota.
Ei kauan kestänyt ennenkuin järjettömän puolueen voima kävi yhä suuremmaksi, sen kautta, että kummalliset oireet alkoi aivoihini ilmaantua, jotka näyttivät todistavan, että tuo asia, jota olin koettanut näyttää valheeksi, kuitenkin oli totta. Vaikka kaikin voimin koetin uskotella itseäni että olin väärässä, huomasin, että oudot, varsin kummalliset tunteet vähitellen ja askel askeleelta saivat vallan minussa. Ensiksi havaitsin, että en oikein voinut etäisyyksiä määrätä; niinpä tapahtui, että kun otin jonkun esineen pöydästä ja yritin panemaan sitä takaisin sinne, niin joko työnsin sitä pöytää vasten, sillä olin luullut pöytää matalammaksi kuin se oli, tahi laskin sen kädestäni ennenkuin olisi pitänyt sitä tehdä, sillä luulin pöydän olevan paljon korkeamman kuin se oikeastaan oli. Sitten pääni painui hartioitani vasten, kädessäni tuntui kummallinen pistos ja minusta näytti sekä käteni että jalkani (jotka olivat vallan kylmät) paisuvan hirveän suuriksi ja niitä ympäröi lukuisat, nopeaan liikkuvat, kepeät pyörät. Myöskin minusta tuntui ääneni olevan varsin outo, kun puhuttelin koiraani, enkä oikein voinut sanoja lausua.