David Polreath oli lopettanut kertomuksensa. Mr Parvis oli suututtanut Arthur Kuninkaan miehiä kuorsaamalla niin kovasti, että nyt päätettiin herättää häntä ja kehoittaa häntä lähtemään kotia. Mutta siitä mr Parvis suuttui kovasti, ja kun jotkut tarjousivat saattamaan häntä kotia, hän joutui vallan raivoon, jotta heidän täytyi jättää hänet rauhaan. Hetken kuluttua hän taas oli vaipunut uneen.
Kiekko pantiin jälleen pyörimään ja se hyöri ja pyöri ja näytti kallistuvan nuoren kalastajan eteen; kapteeni Jorgan jo kehoitti häntä rohkaisemaan mieltänsä ja varoa pahinta. Mutta kiekko seisahtikin erään hyvännäköisen, parrakkaan miehen eteen (joka oli koneen tekijä, niin kapteenille kertoi hänen naapurinsa), ja tämä otti sen kohdakkoin käteensä.
"Oswald Penrewen!" sanoi puheenjohtaja.
"Tässä nyt vihdoinkin ristimätön on!" kapteeni kuiskasi Alfred Raybrock'ille. "Ristimätön tulee puhumaan oikein mainiosti, saamme nähdä sen."
Ja hän alkoi kertomuksensa ilman alkulausetta.
Minun kertomukseni on veljeni kummitusjuttu. Noin kolmekymmentä vuotta sitten tämä seikka tapahtui, kun veljeni matkusti Schweitsinmaassa piirustuskirja kädessä, piirtäen maisemankuvia Schweitsinmaasta tehtävää, kuvilla varustettavaa kirjaa varten. Hän oli Brunig nimisen solan kautta tullut ylämaahan, ja oli piirtänyt monta kuvaa Meyringenin tienoilta, kun hän suuren Scheideck'in kautta lähti Grindlewaldiin, johon hän saapui eräänä päivänä syyskuun iltana, kolme tuntia auringon laskun jälkeen. Siellä oli samana päivänä ollut markkinat, jotta oli paljon väkeä kylässä. Paremmassa ravintolassa ei ollut tilaa hänelle — Grindlewaldissa ei kolmekymmentä vuotta takaperin ollut kuin kaksi ravintolaa — siis hänen täytyi mennä toiseen, kirkon lähellä olevaan ravintolaan, ja siellä hän töin tuskin sai tilaa eräässä huoneessa, jossa ennestään oli kolme henkeä, nekin matkustajia. Tämän ravintolan nimi oli Kotka; se oli hyvin halpa majatalo, puoleksi talonpoikainen talo, puoleksi ravintola; pitkin sen ulkoseinää kulki pitkä kalteri ja rakennuksen keskustana oli suunnattoman suuri yhteinen huone, joka oli ladon kaltainen. Tämän huoneen yläpäässä oli suuri uuni, jossa paloi tuli. Alapäässä istui pöytien ääressä noin kolme- tahi neljäkymmentä miestä tupakoiden, syöden ja puhellen; enimmät niistä olivat vuorimiehiä, ajureja ja tienoppaita. Minun veljeni yhtyi näihin ja tilasi illalliseksi häränlihaa, kupillisen soppaa, leipää ja viiniä. Ruokaa odottaessaan hän rupesi puhelemaan kahden italialaisen nuorukaisen kanssa, joiden vieressä hän sattui istumaan. He olivat Florens'ista kotoisin. Heidän nimensä olivat Stefano ja Battisto. He olivat matkustaneet muutamia kuukausia sitten kotoansa myymään mosaikikuvia, pieniä rintaneuloja ja muita italialaisia korukaluja; nyt he olivat matkalla Interlakeniin ja Genovaan. Kylmät pohjoiset maat olivat heistä kovin ikävät, ja he toivoivat hartaasti sitä aikaa, jolloin saisivat palata kotimaan vihantaan laaksoon, ihanaan Ponte Vecchioon Arno-virran rannalla.
Minun veljeni oli oikein iloinen kun hän, lähtiessänsä makuuhuoneesensa, sai kuulla, että nämä nuorukaiset tulivat hänen makuutoverikseen. Kolmas oli jo siellä ja nukkui, kasvot seinään päin käännetyt. He tuskin katsoivatkaan tuota kolmatta. Kaikki olivat hyvin väsyneet, ja aikoivat päivän nousun aikana lähteä matkalle, he olivat näet päättäneet yhdessä matkustaa Wengern alppien yli Lauterbrunnen nimiseen kylään. Veljeni ja nuo kaksi nuorukaista sanoivat toinen toisilleen hyvää yötä ja muutaman minuutin kuluttua he nukkuivat kaikki.
Minun veljeni nukkui raskaasti — niin raskaasti, että kun hän aamulla heräsi siitä, että puhuttiin kovaa huoneessa, hän hypähti istualleen eikä ensinkään tietänyt missä hän oli.
"Hyvää huomenta, signor!" huusi Battisto. "Täällä on matkustaja, jolla on sama matka kuin meillä."
"Christien Baumann Kanderstegista, soittotoosan tekijä," sanoi neljäs makuukumppani.