Hän oli kaunis nuorukainen: hoikka, voimakas ja soreahartioinen; hänellä oli musta kiherä tukka ja kauniit, vilkkaat silmät.
"Hyvää huomenta," sanoi veljeni. "Te nukuitte eilen illalla kun me tulimme tänne."
"Nukuin! Niin, ei ollut kumma, että nukuin, kun koko päivän olin markkinoilla ollut, ja edellisenä iltana olin jalkasin tullut Meyringenistä. Kuinka hyvät markkinat olivat!"
"Niin, tosiaankin," sanoi Battisto. "Me möimme eilen mosaiki-kaluja ja rintaneuloja viidenkymmenen francin edestä."
"Ah, te myytte siis mosaiki-kaluja ja rintaneuloja! Näyttäkää minulle mosaiki-kalunne, niin minä näytän teille soittotoosani. Minulla on erittäin kauniita sellaisia, joiden kansissa on Genovan ja Chillonin kuvat ja jotka soittavat kaksi, neljä, kuusi, jopa yhdeksänkin kappaletta. Minä pidän teille soittajaiset!"
Sen sanottua hän aukaisi laukkunsa ja otti siitä pieniä soittotoosiansa, asetti ne pöydälle ja pani ne toinen toisensa jälkeen soittamaan, italialaisten nuorukaisten suureksi ihastukseksi.
"Minä olen itse ollut auttamassa näitä tehtäessä," sanoi hän ylpeästi. "Eikö ne soita kauniisti? väliin minä panen jonkun niistä soittamaan, kun panen maata, ja nukun soittoa kuullessani. Silloin tiedän varmaan näkeväni hyvää unta! Mutta katsotaan nyt teidän korutavaroitanne. Kenties ostan jotakin Marialle, jos eivät ole kovin kalliit. Maria on morsiameni ja me menemme nousevalla viikolla naimisiin."
"Nousevalla viikolla!" huudahti Stefano. "Sehän on varsin pian. Battisto on myöskin kihloissa, hänen morsiamensa on Imprunctasta kotoisin. Mutta he saavat vielä odottaa kauan ennenkuin voivat sormusta ostaa."
Battisto punastui kuin tyttö.
"Vaiti, veljeni!" sanoi hän. "Näytä tavaroitamme Christienille ja pidä suusi kiinni!"