Mutta Christien ei vähällä asiaa jättänyt.
"Mikä on morsiamen nimi?" kysyi hän. "Battisto, sanokaa minulle mikä on hänen nimensä? Onko hän kaunis? Onko hän mustanverevä vai valkeaverinen? Tapaatteko häntä usein, kun olette kotona? Rakastaako hän teitä? Rakastaako hän teitä yhtä paljon kuin Maria rakastaa minua?"
"Mistäs minä sen tiedän?" kysyi vakavampi Battisto. "Hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä — siinä kaikki."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Margerita."
"Se on kaunis nimi! Ja hän itse on varmaankin yhtä kaunis kuin hänen nimensä. Sanoitteko, että hän oli valkeaverinen?"
"Minä en sanonut sitä enkä tätä," sanoi Battisto, au'aisten viheriää, rautakiskoilla varustettua arkkua ja ottaen siitä esille kauniita tavaroitansa. "Katsokaa! Nuo kuvat ovat Roomasta kotoisin — nämä kukkaset ovat Florens'ista. Pohja on kovaa, mustaa kiveä ja kukat ovat tehdyt jaspis-kivestä, onyx'ista, karneolista ynnä muista kalliista kivistä. Nuo lemmikit ovat turkosista ja tuo unikko on korallia."
"Minä pidän enin romalaisista mosaikeista," sanoi Christien. "Mikä paikka tuo on, jossa on noin monta holvia?"
"Se on koliseumi ja tuo toinen on Pietarin kirkko. Mutta me florentilaiset emme Rooman tavaroista välitä. Ne eivät ole läheskään niin kauniit ja niin hyvät, kuin meidän omat. Roomalaiset valmistavat mosaikitavaroitansa keinotekoisista kivistä."
"Tehkööt niitä mistä tahansa," sanoi Christien, "mutta minua tämä pieni maisemankuva enin miellyttää. Se on erinomaisen kaunis pienine rakennuksineen, puineen ja vuorineen. Se sopisi vallan hyvin Marialle!"