"Kuinka niin?" sanoi veljeni. "Eikö hän teitä odota?"
"Ei ensinkään. Hän ei voi aavistaa, että minä tulen ennenkuin ylihuomenna, enkä olisi ehtinytkään, jos olisin matkustanut Unterseenin ja Frütigenin kautta. Minä aijon olla yötä Lauterbrunnenissa, ja huomenaamulla lähteä sieltä Tichlingel jäätikön poikki Kanderstegiin. Jos nousen vähää ennen auringon nousua, niin päivän laskun aikana saavun kotia."
Nyt tie teki jyrkän polven ja alkoi kääntyä alaspäin; kaukaa näkyi ääretön joukko ihania laaksoja. Christien heilutti hattuansa ja huudahti ilosta.
"Katsokaa!" sanoi hän, levittäen käsivartensa ikäänkuin syleilläksensä tätä rakasta kotiseutua: "oi, katsokaa! Tuossa on Interlakenin vuoret ja metsät, ja täällä, tämän äkkijyrkän vuoren alla, on Lauterbrunnen! Jumalan olkoon kiitos, joka on luonut isäimme maan niin ihanaksi!"
Italialaiset hymyilivät katsellen toinen toisiinsa, arvellen että heidän kotiseutunsa, Arno-virran laakso, oli paljoa kauniimpi. Mutta minun veljeni oikein mieltyi tähän nuorukaiseen ja yhtyi hänen kiitokseensa. Ja nyt heidän tiensä vei suunnattoman suuren ylätasangon poikki, jolla oli suuria ohrapeltoja, niittyjä ja taloja, jotka olivat puusta rakennettuja, suurilla katoilla varustettuja ja joiden edustalla kasvoi maissia, joka ulottui puunpiirroksilla koristettuihin parviin saakka. Tien vieressä oli mustikoita ja paikka paikoin joku ahokatkero tahi tähdenmuotoinen jäkkärä. Sitten tie taas kulki monessa mutkassa jyrkänteen partaalla ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat alas laaksoon. Ilta-aurinko loi viimeisiä säteitään kuusien latvoihin kun he söivät illasta yhdessä pienessä ravintolassa, jonka ikkunasta Jungfrau-alppi näkyi. Illalla veljeni kirjoitti kirjeitä, mutta sillä välin nuorukaiset kävivät kylää katselemassa. Yhdeksän aikana he kaikki sanoivat toinen toisilleen hyvää yötä ja menivät kukin omaan huoneesen maata.
Minun veljeni oli hyvin väsynyt, mutta hänen oli kuitenkin mahdotonta sanoa unta. Tuo käsittämätön alakuloisuus vaivasi häntä, ja kun hän vihdoin viimein vaipui levottomaan uneen, niin hän vähän väliä heräsi, sillä hän näki hirmuisia unia. Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui sikeään uneen, eikä herännyt ennenkuin päivä melkein oli puolessa. Hän sai silloin, harmiksensa, kuulla, että Christien jo aikaa sitten oli lähtenyt matkalle. Hän oli noussut ennen päivän koittoa, syönyt aamiaista tulivalolla ja lähtenyt matkalle aamuhämärässä — "yhtä iloisena," sanot ravintolan isäntä, "kuin viulunsoittaja markkinoilla."
Stefano ja Battisto olivat vielä siellä veljeäni odottamassa; Christien oli heidän kautta sanonut veljelleni terveisiä ja kutsunut häntä häihinsä. He olivat myöskin kutsutut ja aikoivat mennä; veljeni päätti seuraavana tiistaina yhtyä heidän kanssansa Interlakenissa, josta he yhdessä lähtisivät Kanderstegiin, johon ehtivät torstai-aamuna hyvään aikaan, mennäksensä morsiusseurueen kanssa kirkkoon. Veljeni osti sitten muutamia pieniä mosaiki-kaluja, sanoi nuorukaisille jäähyväiset ja katseli heidän jälkeensä, heidän lähdettyänsä, kunnes heitä ei enää näkynyt.
Yksin jätettynä minun veljeni lähti ulos maisemakuvia piirustamaan ja viipyi koko päivän ulkona; illalla hän söi vallan yksin huoneessansa. Sitten hän otti taskustansa Goethen Näytelmät ja päätti lukea pari tuntia ennenkuin panisi maata. (Kuinka hyvin minä muistan sen kirjan, ja kuinka usein olen kuullut hänen kertovan tuosta yksinäisestä illasta!) Ilma alkoi käydä kolkoksi ja satoi vähäsen. Märät puut rätisivät uunissa, tuuli vinkui nurkissa ja sadepisarat rapisivat ikkunaa vasten. Veljeni pian huomasi, että oli mahdotonta lukea. Hän ei voinut pitää ajatuksiansa ko'ossa. Hän luki saman lauseen monta monituista kertaa, sen sisältöä käsittämättä, ja vaipui syviin ajatuksiin.
Niin aika kului ja kello yhdentoista aikana hän kuuli, että porstuan ovi suljettiin ja väki meni levolle. Hän päätti väkisinkin ajaa nuo kolkot ajatukset pois; sentähden hän pani puita lisää uuniin, puhdisti lampun ja rupesi käymään edestakaisin huoneessa. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi sateen lyödä kasvojansa vastaan ja tuulen selkata hänen hiuksiansa, niinkuin se pieksi akasia-puiden lehtiä puutarhassa. Muutamia minuuttia kului, ja kun hän vihdoin sulki ikkunan ja tuli takaisin tulen ääreen, niin hänen kasvonsa ja hiuksensa ja paidan rintamus olivat vallan läpimärät. Hän aikoi juuri aukaista matkalaukkunsa ja ottaa siitä kuivan paidan, mutta äkkiä hän heitti sen ja hyppäsi seisoalleen, pelosta vallan hurmautuneena.
Sillä hän kuuli hyvin tutun säveleen, suloisen ja hopeanheleän kuni "Onnellisten saarista" kuuluvat ihanat laulunsäveleet, ja hän oli varma siitä, että tämä sävel tuli siitä soittotoosasta, joka oli soittanut heidän päivällistä syödessään Wengern alpilla.